sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Videointia

  Brittiläinen firma Alice Reins®  http://www.alice-reins.co.uk/  on pyytänyt minulta ja asiakkaaltani videota. Tilasin nimittäin itselleni kokeiluun heiltä ohjaslenkit ja ne istuivat para-asiakkaalleni kuin nenä päähän! Tästä innostuneina laitoimme positiivisen asiakaspalautteen ja eksyin siinä jopa kehumaan, kuinka liekeissä asiakkaani oli uusilla ohjilla ratsastaessaan. Niinpä he tilasivat meiltä myös videon nähtäväkseen.

  Eilinen ilta vietettiin videota kuvatessa. Tosin laadussa olisi kyllä parantamisen varaa, koska nopealla aikataululla en saanut ketään kuvaamaan ammattimaisemmilla välineillä, mutta se on nyt mentävä sillä mitä käsissä sattui olemaan. Lisäksi vuodenaika ja ajankohta oli vähäisen valon vuoksi mahdollisimman huono (maneesi), mutta ehkäpä kuvaamme kesällä uutta videota, jos he niin toivovat tai jos me itse niin haluamme :)










  Lopputulosta katsellaan sitten myöhemmin ;) Kiitos asianosaisille projektiin osallistumisesta!!

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Ohjia ja muita varusteita

  Pikkuhiljaa olen alkanut keräilemään erilaisia varusteita ja ratsastuksen apuvälineitä itselleni.

Löytyisikö just sulta (tai joltain sun kaverilta) joitain ylimääräisiä varusteita, joita voisit lahjoittaa tai edullisesti myydä mulle?

 Erityisesti erilaiset ja eri materiaalia olevat ohjat ja alaturpikset ovat erittäin käyttökelpoisia. Hakusessa varsinkin muut värit kuin musta ja ruskea! Myös erilaiset ratsastus- ja kahvavyöt ovat erittäin tervetulleita, samoin kuin tarralliset pintelipatjat. Alla olevissa kuvissa on jotain, mitä varustekassistani jo löytyy. Kaikkea voi kuitenkin tarjota! Toki voisin ostaa bränikät kaupastakin, mutta haluan osaltani olla huolehtimassa myös maapallon hyvinvoinnista ajatuksella "toisen roska on toisen aarre" ;)

  Yhdistetty kanki+nivel -ohja:


  Siirrettävät ohjaslenkit:


  Välikappale ohjan ja kuolaimen väliin pehmentämään tuntumaa hevosen suuhun:


 Väriohjat (kumi):


Eripaksuisia kumiohjia:


    Löytyy myös sivuapuohjat, martingaali (kaulalenkiksi), ylimääräinen kauhukahva, yhdet käyttämättömät thiedemann-ohjat + martingaali (tätä en tarvitse, joten voidaan tehdä myös vaihtarit!), joustochambon ja kaikenlaista pikkusälää.

   Tarjoa rohkeasti kaikkea mitä mieleen juolahtaa, niin katsotaan kuinka siitä mahdollisesti hyötyisin. Myös henkilökohtaiset apuvälineet, kuten käytetyt nilkkatuet, selkätuet jne huomioidaan.
Laita vaikka säpolla vammaisratsastuksenohjaaja (at) gmail . com  (poista välilyönnit) tai Facebookissa sivun kautta tai yksityisviestillä.

   Luopumalla omasta "turhakkeestasi", saatat mahdollistaa jollekin toiselle paremman ja antoisamman ratsastuskokemuksen <3

tiistai 9. tammikuuta 2018

Viittomien huitomisen harjoittelua

  Yksi on aina joukosta puuttunut. Tai ehkä useampikin kun alkaa tarkemmin miettimään, mutta mennään nyt yksi kerrallaan kuitenkin. Huonokuuloinen tai jopa kuuro, viittomia käyttävä ratsastaja. Kertaakaan tämän joulukuussa v.2014 alkaneen taipaleeni aikani ei vastaan ole tullut kuulovammaista ratsastajaa.

(EDIT: Hupskeikkaa, kun tarkemmin alkoi miettimään niin yksi lapsi kävi kerran, mutta hänelläkin oli perheenjäsen mukana viittomassa, eikä näinollen meille aiheutunut mitään ekstraa tästä)

  Itse kuitenkin (vielä pienillä menneisyyden perfektionismin höyryillä) haluaisin, että mulla olisi edes auttava perusosaaminen hallussa vammasta kuin vammasta, joten jouduin vähän metsästämällä metsästämään itselleni viittomia käyttävää ratsastajaa. Mutta löytyihän sellainen! Ja hyvä harjoituskappale löytyikin ;)

  En osaa viittoa. En edes tukiviittomia. Tämä on aivan uusi osa-alue meikälle. Ja tunnustan olevani täysin pihalla! Onneksi sentään koulutuksessa tuli käytyä sormiaakkoset ja joitain hevos/ratsastustermejä, mutta muuten olen täysin Shellin kulmapöydässä kahvilla.



  Voisi kai sanoa, että luonteeltani olen hitaasti lämpiävä. Mulle on helpompaa jättäytyä ensin hieman syrjään seurailemaan, kuin hypätä päätä pahkaa uuteen tilanteeseen. Tutkiskelen ja tarkkailen ensin, tartun tiukalla otteella vasta sitten. Tutkiskeluksi ja tarkkailuksi tämäkin meni, mutta hieman vähemmän kuin oletin. Sillä kun yksin olet tilanteessa, niin se on pakko vain tunnustella vähän enemmän. Olisin mielelläni turvautunut tulkkiin, mutta jossain vaiheessa oli vain pakko yrittää hieman hypätä sieltä omalta mukavuusalueelta pois.

  Suurimpana oivalluksena koin ehkä sen, ettei kaiken tarvitse olla niin justiinsa. Ei mun tarvitse tietää täysin eksakteja viittomia (joita ei ratsastustermistössä vakiintuneena olekaan olemassa), vaan ratsastaja ymmärsi hyvin pitkälle mun epämääräisen sinnepäin huitomisenikin. Voi mallittaa maasta, voi piirtää, käyttää vaikka kuviakin, mutta ainakin tälläisen kokeneen ratsastajan ollessa kyseessä riitti monesti se pelkkä eleillä kertominen (tai sen yrittäminen). Törmäsin tässä jälleen kerran siihen omaan vaativuuteeni, josta saan antaa melkoisen paljon taas periksi. Ja hyvä niin.

  Oma ajatus alunperin tässä projektissa oli se, että pystyisin jonkin verran toimimaan myös ilman tulkin läsnäoloa. Tulkki ei välttämättä ole ollenkaan hevosihminen eikä tiedä näin ollen ratsatustermistöä, joten olisi itsellenikin helpompaa, jos pystyisin olemaan hieman aktiivisempi myös tällä saralla.

  Sain aika hyvän briiffauksen aiheesta ja otan mielelläni lisäoppia vastaan nyt ja tulevaisuudessa. Tilasin valkotaulun itselleni ja juuri puhelin pukkasi ilmoitusta, että se olisi postista noudettavissa.

maanantai 8. tammikuuta 2018

2017 paketissa

  Apua, jo kahdeksas päivä tätä vuotta eikä ainuttakaan postausta... Korkataan nyt siis myös blogin puolella vuosi auki!

  Viime vuoden vedän pakettiin seuraavasti:

  Alkuvuosi alavireistä itsensä hakemista, mutta loppuvuosi huikeaa nousukiitoa.

  Kokoan kuitenkin kuukausittaiset kohokohdat (joko ylä- tai alamäen) tähän postaukseen. Kuvina toistan valitettavasti itseäni, nimittäin joudun muistin loppumisen vuoksi tyhjentämään valokuvia koneelta, ja tein sen sitten kerralla perusteellisesti...

TAMMIKUU:

Korkkasin Niihama Ridingin ja Blondin irtotunnin merkeissä ja kävin putoamassa Shiren selästä.



HELMIKUU:

Tasaisen tylsää itsensä etsimistä ilman highlighteja. Suokkipappa HH terapoi sekä fyysisesti että psyykkisesti.



MAALISKUU:

HH:n elämän viimeinen kuukausi. Haikeutta, hassuttelua, hyvästien jättöä.







HUHTIKUU:

Tampereen Hevosmessut, vammaisratsastustoimijoiden tapaaminen. Ajatus alkaa pikkuhiljaa heräillä...



TOUKOKUU:

Ehdoton highlight: ratsitunnit alkoivat Niihama Ridingilla! Kaksi kertaa viikossa omaa kouluttautumista :)



KESÄKUU: 

ROAR! Ajatus alkaa vahvistua. Hevosten ja ponien testaus alkaa...




HEINÄKUU:

Sappeen simulaattorileiri, työkomennus henkilökohtaisena avustajana.



ELOKUU: 

Asioiden järjestelyä, sopimista, tutustumista...




SYYSKUU:

Minä olen vihdoinkin minä. Teen tätä hommaa juuri niinkuin itse parhaaksi katson.



LOKAKUU:

Avaimen Taekwon-do -juttu ilmestyy ja saan siitä todella positiivista palautetta usealta suunnalta. Asiakkaiden kanssa Ypäjällä mallivammaisina. Toimiminen SRL:n ratsastuksen vertaistukijana alkaa.



MARRASKUU:

Apuvälinemessut Tampereen Messukeskuksessa!



JOULUKUU:

Pararata korkattu, tuplana ja mukavin prosentein. Valinta Hevosmessut 2018 tähtiblogistiksi.





 2018:

En tee uudenvuoden lupauksia. MS-taudin kanssa on ihan turha luvata yhtään mitään, kun ei koskaan tiedä mistään mitään. Menen mielummin niin, että katson mitä elämä eteen tuo ja yritän selviytyä siitä parhaani mukaan. Olen avoin oikeastaan kaikille mahdollisuuksille ja uskon, että asiat menevät juuri niinkuin ne on tarkoitettukin menemään. Toivottavasti tästä tulee mahtava vuosi!!



sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Apina (näe Ghost)

(Alkuhuomautus: Apina selässä muuttui tämän postauksen kuvissa aaveeksi, sillä en löytänyt ainuttakaan apinaa tai edes apinaa muistuttavaa olioo Picmonkeysta.)

  Sanon aina, että psyykkisiin rajoitteisiin on paljon vaikeampi löytää ratkaisuja kuin fyysisiin. Olen sitä mieltä sekä ohjaajan että ratsastajan ominaisuudessa. Voisi ehkä karkeasti arvioida, että 30% minun omista haasteistani on fyysisiä ja 70% psyykkisiä.

  Vuoden 2017 huipennukseksi MS kävi hieman räpläämässä johtoja vetäen ne hetkeksi melkoiseen umpisolmuun. Solmuun, joka ei auennut edes pettymyksen kyynelillä.

  Tämä (vielä hetken) kuluva vuosi on ollut melkoista alamäkeä, kääntyen loppuvuotta kohden ihan huikeaksi nousuksi! Ennen viimeistä ratsituntia sattui alla olemaan useampikin joko hyvä tai jopa erittäin hyvä tunti, joten kerrankin menin itseluottamuksella varustettuna viimeiselle ratsastustunnilleni, jossa aiheena oli esteradan ratsastus. Meidän oli ilmeisesti tarkoitus koota kaikki syksyn aikana hiotut taidot yhteen ja päräyttää rata viimeisen tunnin kunniaksi.

  Vielä pari kuukautta takaperin olisin epäillyt kyvykkyyttäni suoriutua kokonaisesta esteradasta, mutta viimeisten tuntien myötä olin vihdoin alkanut uskoa siihen, että pystyn yhden radankin kyllä suorittamaan. Varmaan ensimmäistä kertaa koko diagnoosiaikana menin tunnille sillä asenteella, että "mä niin tuun naulaan tämän!". Alla paras mahdollinen ratsu, hyvä ja luottavainen fiilis - mikä muka voi mennä vikaan?!?

  Joopa joo. Naulasin. Syvälle mutalammikkoon väärinpäin. Sillä ihan kaikki voi mennä vikaan.


  Mulla on aina se hemmetin MS-apina selässä. Jokaikisellä ratsitunnilla se käy vähän sörkkimässä, ilkkumassa tai muuten ärsyttämässä, mutta kun yrittää antaa sen säätää omiaan ja keskittyy itse omaan tekemiseen, niin kyllä se välillä rauhoittuu pelkäksi kyytiläiseksikin. Mutta aina silloin tällöin se ottaa musta niskalenkin. Jyrää täysin alleen. Pudottaa selästä ja valtaa itselleen koko tilan.


  Huomasin heti selkään hypättyäni, että kaikki ei ole nyt niinkuin normaalisti on. Löysin kuitenkin syyn siihen ja päätin yrittää olla välittämättä asiasta. Ehkä jo tässä se apina pääsi hieman kasvamaan. Mun sisäinen luottamus alkoi horjua, jolloin apina huomasi tilaisuutensa tulleen?

  Heti ensimmäisessä verkkahypyssä meillä oli pakka aivan sekaisin Blondin kanssa. Tai ei, vain mulla oli pakka sekaisin enkä osannut kertoa Blondille mitä tehdään, joten sekin hämmentyi vähän tilanteessa, kun jätin sen täysin yksin.


  Me ei saatu yhtään verkkahyppyä onnistumaan. Meillä oli aivan kaikki palaset hukassa. Enkä mä osannut ratkaista ainuttakaan ongelmaa mitä meillä oli. Tajusin ja tiedostin, että nyt ei toimi mikään ja nyt jälkiviisaana mun olisi pitänyt reagoida heti toisen verkkahypyn jälkeen ja pyytää opettajalta apuja. Mutta kai mä sitten idioottina ajattelin, että on se nyt jumalauta kumma jos mä en selviä yhdestä pienestä verkkapystystä itsekseni. Unohdin siinä tilanteessa täysin mun kognitiiviset hankaluudet ja niiden itseluottamusta syövän vaikutuksen.


  Jokaisella yrityksellä se apina kasvoi vain isommaksi ja isommaksi. Jokaisella (epäonnistuneella) hypyllä luotin aina vain vähemmän ja vähemmän siihen, että pääsen edes suurinpiirtein kelvollisesti esteestä yli. Näin jälkikäteen luulen, ettei edes opettaja tajunnut sitä kuinka suurissa vaikeuksissa olin. Olisin tarvinnut maastaratsastamista, rautakankiapua, mutta se ei ehkä näkynyt tarpeeksi päällepäin enkä osannut sitä siinä tilanteessa pyytääkään.


  Sitten se apina paiskasi mut kanveesiin (kuvainnollisesti, ei kirjaimellisesti). Mulle iski aivan totaalinen lukko päälle. Ja siinä kohtaa peli oli menetetty. Viimeisin hyppy oli ollut kaikista vähiten katastrofi (eli siihen pystyi juuri ja juuri hypyt jättämään), joten en vaan saanut enää itseäni liikkeelle tekemään lisää verkkahyppyjä okserille. Mikään ei enää muuttanut sitä tosiasiaa, että menetin itseni jälleen kerran apinalle. En uskonut enää hetkeäkään, että pystyn pääsemään yhdenkään esteen yli. Jokainen este oli kuin Himalaja, jolle kiivetä. Not able.



  Ja kun itse sen tajusin, että tämä oli nyt tässä, niin en pystynyt estämään pettymyksen kyyneleitä vierimästä. Tai suorastaan suihkuamasta. Musta tuntui, että se hemmetin apina nielaisi koko hevosenkin. Ei ollut enää mitään. Ei ainuttakaan hyppyä enää eikä sitä rataakaan. Kaikki edellisillä tunneilla hankitut hyvät fiilikset oli nykäisty yhdellä apinan räkäisellä vedolla pois. Se apina sai mut uskomaan, etten pysty enkä kykene enkä selviä ja se on kaiken lisäksi vielä hevosen rääkkäystäkin. Se potki mut pois hevosen selästä ja kiljui päälle, että mun paikka ei ole missään nimessä siellä. Ja mä uskoin. Siinä tilanteessa mä uskoin. Olin mennyt jo niin vitutuksenkin yli, ettei missään kohtaa noussut edes pienen pientä taistelutahtoa esiin. Oikeasti, se apina suorastaan teurasti meikäläisen. (Miksi mulla alkoi tykyttämään päässä Kummelin "punatulkkujen verilöyly" ?)

  Joten lopputunti me katseltiin muiden loistamista. Sen mitä kyynelverholta nähtiin. Ja yritin tietty kaikin keinoin peittää sitä, mutta voi olla etten ihan onnistunut.


  Sitten tuli jälkipuinnin aika. Kävin myöhemmin itsekseni läpi koko tilanteen; miksi näin tapahtui, miten siihen olisi voitu vaikuttaa, olisiko tilannetta pystytty kääntämään toiseen suuntaan ja ennenkaikkea mitä tämän jälkeen?



  Miksi näin tapahtui? Yksinkertaisesti monen eri tekijän summa, jotka kolahtivat yhteen sattumoisin samalla hetkellä. Alkusysäykset olivat ilmassa jo ennen tuntia, mutta tunnistin uhkatekijät vasta jälkeenpäin. Ehkä kova into peitti alleen ne vaanivat uhkatekijät enkä tajunnut niitä huomioida? (Anteeksi, että jätän uhat tässä erittelemättä). Lisäksi multa puuttui mun tutkapari. Blondi. Se oli kyllä alla, mutta se ei ollut "läsnä". Ehkä siksi kun minäkään en ollut. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun me ei pelattu yhteen Blondin kanssa. Ja se syy löytyy minusta itsestäni, ei hevosesta. En pystynyt motivoimaan hevosta toimimaan yhdessä mun kanssa, koska ajatuksen tasolla olin jo menettänyt parini (anteeksi, etten avaa tätäkään enempää).

  Miten tilanteeseen olisi voinut vaikuttaa? Mun olisi pitänyt osata pyytää apua. Tai sitten se olisi pitänyt nähdä paremmin opettajan toimesta. Kummin päin vaan, mutta nyt mä jättäydyin/jäin yksin. Tai itse ainakin olisin ohjaajana puuttunut asiaan, jos oppilas epäonnistuu kerta toisensa jälkeen tehtävän suorittamisessa. Mutta ymmärrän toisaalta hyvin, että tilanne saattaa hämmentää opettajaakin. Kun tietää, että ton niinku pitäisi tehtävästä suoriutua, koska se on tehnyt sen ennenkin ja liikutaan vielä hyvin helpoissa asioissa ja kuitenkaan ei sitten suoriudukaan.

  MS on vaikuttanut mun kognitiiviseen suoriutumiseen ja esimerkiksi toiminnanohjauksen ongelmat on ihan neuropsykiatrisissa testeissä todennettu. Varsinkin kun väsyn (joko fyysisesti tai psyykkisesti) toiminnanohjauksen ongelmat näyttäytyvät. Suomeksi sanottuna en siis vain pysty enkä osaa lähteä liikkeelle tai tarttua asiaan saati osaa etsiä ratkaisuja.

  "Toiminnanohjauksella tarkoitetaan keinoja, joilla haluttu tavoite pyritään saavuttamaan. Toiminnanohjaus voidaan jaotella esimerkiksi toiminnan suunnitteluun ja suoritustavan valitsemiseen, toiminnan aloittamiseen sekä joustavuuteen ja palautteen hyödyntämiseen toiminnan korjaamisessa ja arvioinnissa."
http://www.hus.fi/sairaanhoito/sairaanhoitopalvelut/foniatria/lapsen_neuropsykologinen_arvio/toiminnanohjaus/Sivut/default.aspx


  Tässä ratsastustapauksessa mä kyllä tiesin että on ongelmia, mutta siinä hetkessä en osannut niitä ratkaista. Ja siihen jos olisin osannut pyytää nopeaa puuttumista, niin se on ehkä ainoa tapa, jolla tilannetta oltaisiin voitu edes yrittää kääntää vastakkaiseen suuntaan. Kyllä mä nyt jälkeenpäin löydän tilanteesta asioita, jotka meni pieleen ja asiat, joilla olisin voinut niihin vaikuttaa. Mutta siinä hetkessä mun kognitiiviset kyvyt olivat (niistä mainitsemattomista uhkatekijöistä johtuen) niin alhaiset, että mä olin kuin lapsi jolle olisi pitänyt kädestä pitäen näyttää ja kertoa mitä tehdä. Osasin vain lähteä liikkeelle ja suunnata kohti estettä. Kaikki muu jäi pimentoon. Olisko pitänyt ratsastaa enemmän eteen vai ottaa kiinni? Olisiko kannattanut hieman muuttaa tietä? Olinko sisäohjassa taas liikaa kiinni? Olinko ylipäätään liikaa edestä kiinni? Siinä hetkessä mä en vaan tiennyt. En pystynyt kykenemään tietämään.

            (Blondi kävi yhtenä päivänä komentamassa mun autossa meuhkaavia poikia...)

   Viimeinen ja tärkein; miten tästä eteenpäin?

  Virheistä oppii. Minä opin, että mun täytyy itse reagoida tilanteisiin nopeammin ja pyytää apua. Ei myöskään pidä jäädä tuleen makaamaan, vaan suunnata eteenpäin. En halunnut tälläistä surkeaa tuntia, mutta se nyt vain tuli. Ja meni. Pettymys painanee vielä jonkin aikaa, mutta se menee ohi. Jokaisesta pettymyksestä nousen kuitenkin hieman nopeammin kuin edellisestä, joten sopeutumisprosessia yhäkin tapahtuu (mikä on tietenkin erittäin hyvä asia!). Mun kohdalla sopeutumisprosessi vain on erittäin hidas ja pitkä tie, mutta se on se tie, joka mun on kuljettava.

  Tälläisellä hieman ikävämmän sävytteisellä postauksella suljen vuoden 2017, sillä en halua kantaa mukanani ensi vuoteen tätä tapahtumaa. Tämä postaus oli kuitenkin pakko tehdä, sillä vain puhuminen lisää tietoisuutta. Jos tämän postauksen ansiosta joku ratsastuksenohjaaja tai -opettaja ymmärtää himpun verran paremmin erityisratsastajaansa, on tehtäväni joiltain osin täytetty.

  Mukavaa vuodenvaihdetta! Varovasti niiden rakettien kanssa!!


perjantai 29. joulukuuta 2017

Kiitos Tukilinja!

  Tuetut ratsastustunnit on nyt kokonaisuudessaan käytetty. Vaikka se tietenkin vähän harmittaa, niin olen ihan älyttömän kiitollinen Tukilinjalle siitä, että mahdollistivat tämän ajanjakson mulle!

  Kiitokset lähtevät myös Niihama Ridingin järjettömän koville ratsastuksenopettajille. Varsinkin Tyttelille ja Päiville, joiden opettamistavan ja -tyylin koen henkilökohtaisesti osuvan lähimmäksi itseäni. Toki kaikilta muiltakin on käteen jäänyt oppia, mutta näissä kahdessa on jotain itseeni iskevää ainutlaatuisuutta - myös pararatsastusta (ja varsinkin sitä) ajatellen.


  Vähintään yhtä isot kiitokset ansaitsevat Niihama Ridingin hienot opetusratsut, joista omiksi suosikeiksini nousivat Blondi, Kössi (RIP), Venla, Paso, Sani ja koulupuolella vielä Fani (hypätessä se ei oikein sopinut juuri mulle - tunnollisena työjuhtana ja pyrkimyksenä ymmärtää kokoajan mitä ratsastaja haluaa, se luki hieman liikaa mun "virheviestejäni" eli sairaudesta johtuvia tahattomia viestejä. Yritä siinä nyt sitten tehdä mitä ratsastaja haluaa kun se ei tosiasiassa haluakaan niin...). Myös Rudi ansaitsee erityismaininnan ja se olisikin ehdottomasti listalla, jollei olisi tahtomattaan iskenyt sinne missä eniten tuntuu, ja pureskelen sitä vieläkin. Mutta jonain päivänä kasvan vahvemmaksi juuri tämän iskun ansiosta ja silloin muistan kyllä Rudia.

  Näiden hevosten kanssa oli hyvä tehdä töitä ja samalla oppi tuntemaan niitä paremmin myös asiakaskäyttöä ajatellen. Mäkiä oli. Ylämäkiä ja alamäkiä. Välillä isojakin sellaisia. Pettymystä, turhautumista, pystymättömyyden tunnetta, mutta toisessa päässä myös onnistumisen kokemuksia ja oivalluksia.



  Varsinkin Tytsältä saatu oppi esteratsastuksen puolelta oli jotain "uutta". Olin pitkään sitä mieltä, etten hyppää enää koskaan sairauteni kanssa ja tavallaan välillä vieläkin oma psyyke pistää vastaan. Että onko tässä nyt mitään järkeä. Kun on sopiva (tasaisen varma) hevonen ja hyvä koutsi, niin näköjään vammainenkin vielä selviytyy (matalista) esteistä yli! Erityismaininta lähtee siitä, että Tytsällä on uskallusta puuttua mun asentoon, nimittäin se on ensimmäinen asia jonka yleensä havaitsen puuttuvan tavisratsastajan ja pararatsastajan välillä. Vaikka en koskaan fyysisten rajoitteideni vuoksi tule istumaan kauniisti persus kiinni penkissä koulupuolella (lantion ja muun kehon alueella ovat jäykkyydet ja joustamattomuudet) tai esittämään kaunista esteistuntaa, niin voidaan kuitenkin yrittää edetä niin pitkälle sitä kohti kuin on mahdollista!!

  Minä olen sen verran kovakuulainen, etten usko jos en itse näe ja/tai koe vaikutusta. Vaikka näin kovilta ammattilaisilta suurinpiirtein uskon mitä sanotaan, niin lopullinen niitti tulee vasta oman kokemuksen kautta. Juuri näitä omia kokemuksia, suoria syy-seuraus -suhteita Tytsä pystyi mulle tarjoamaan.

  Päivi puolestaan pystyy aivan ilmiömäisesti luomaan hyvän ratsastusilmapiirin! Hyväntuulista, positiivista tekemistä, jossa kuitenkin on selkeä tavoite.

  Vaikka tässä kohtaa joudunkin olosuhteiden pakosta vetämään hieman henkeä - ratsastushenkeä - niin toivon, että jossain kohtaa mulla on taas mahdollisuus palata näiden kahden valvovan silmän alle kehittämään omaa ratsastustani.



  Vielä on yksi henkilö kiittämättä. Se ihminen, joka omalla lausunnollaan mahdollisti koko jutun. Ilman hyvää, ammattilaisen tekemää lausuntoa en olisi saanut tukea omalle ratsastusharrastukselleni (ja sitä kautta työelämässä kehittymiseen ja kiinni pysymiseen). Nostan tämän ihmisen ykkösasemaan koko tässä hienossa prosessissa enkä varmaan koskaan pysty täysin osoittamaan kiitollisuuttani <3


  (http://www.picturequotes.com/i-thank-you-for-your-part-in-my-journey-quote-16384)

  Tässä kohtaa vetäydyn hetkeksi reserviin, mutta omat hommat jatkuvat ihan normaalisti, älkää huolestuko! Ja PS. viimeinen ratsitunti ei mennyt todellakaan putkeen vaan päinvastoin... Mutta siitä lisää omassa postauksessaan. Ehkä.

sunnuntai 24. joulukuuta 2017