perjantai 29. huhtikuuta 2016

Päikkäreiltä selkään

  Aamuhommat (eli muksut päikkyyn ja kouluun) ja siitä suorilta kaatuminen rapsakoille kolmen tunnin päikkäreille... No, sattuuhan sitä. Ja jos lepoa elimistö nyt huutaa, niin täytyyhän sen sitä saada. Vaikka aikataulut menikin vähän päin seiniä, niin sain onneksi vielä mahdollisuuden lähteä harrastamaan hyväntuulen hevostelua ja varsinainen hyväntuulen hevonen sieltä taas kuoriutuikin! Sääkin oli mitä mahtavin. Meikäläiselle lähetettiin energisoivaa aurinkovoimaa oikein urakalla, eikä ratsastaminen tuntunut läheskään niin pahalta kuin kuvittelin. En ole pariin viikkoon ollut minkäänlaisen elikon selässä, kun ei pysty eikä kykene. HH:n kanssa yritin kerran, mutta olin niin kuollut harjaamisen jälkeen, että hevonen lähti takaisin tarhaan... :/

  Vanhalla papparaisella oli menohaluja useamman viikon edestä ja muistin taas miksi en koskaan ratsasta ilman hanskoja (paitsi juuri tällä kertaa kun en sattunut mistään löytämään sellaisia). Jouduin taas pitkästä aikaa oikein hommiin selässä, kun Hertsyygeli oli sitä mieltä, että ainoa sopiva askellaji on "täysiä". Iloisen täysiä, ei negatiivisen täysiä. Ja hyvän laukkapätkän jälkeen kun käännyttiin pienelle metsäpolulle eikä hevonen ollut vielä saanut kierroksia laskettua, niin takaa kuuluva linnun "KRAAK" sai papparaisen loikkaamaan melkoisen rusakkoloikan eteenpäin ja vaihteen vitoselle :D Se oli selvä merkki hevoselle, että taas saa mennä täysiä kun kuului "KRAAK". Mulla tuli niin hyvä mieli hevosen puolesta. Ja ikävää omaa Mopotinta. Mun omaa maailman ensteks rakkainta hevosta koskaan. Se ois nyt 26 v, jos olisi vielä hengissä. Ja olen satavarma, että se yhäkin hyppisi innostuneena passagea pitkin pusikoita lämpöä hakiessaan <3 Se olis juurikin tälläinen hyvänmielen papparainen niin kuin HH:kin.

  Tasapainon parantuminen näkyi taas rusakkoloikassa. Puolisen vuotta sitten olisin ollut selälläni polulla ja ihmetellyt paikalta poistuvaa hevosen arsea. Nyt, ei ongelmia. Oikeastaan vähän jopa hämmästyin sitä, kuinka vähän se hetkautti meikän tasapainoa. Ei oikeastaan yhtään. Toisaalta se on hyvin lohduttavaa. Mä olen ollut tosi arka menemään hyppivän ja pomppivan hevosen selkään juuri tästä syystä. Mulla olisi ollut mahdollisuus ratsastaa kaverien hevosia, mutta ne on just näitä säpäköitä, ei pomminvarmoja menopelejä. Ja siksi mä olen kieltäytynyt jyrkästi. Mun tasapaino ei riitä pieneenkään sivuloikkaan, sanoin aina. Eikä varmasti vieläkään riitä ihan kauheeseen sätkimiseen, mutta näköjään pienet loikat sinne tänne ei juurikaan käy tasapainon päälle. Ja se on mahtavaa!!!

                       (Eväät mukana... Onneksi edes raakaa, niin saa vähän anteeksi.)


torstai 28. huhtikuuta 2016

Sairastamisesta ja toipumisesta

  Vaikka en lukumääräisesti paljoa sairastakaan, niin nämä harvat kerrat kiristävät kyllä pinnan äärimmilleen. Sen lisäksi, että sairastaminen vetää keskimäärin heikompaan kuntoon, niin myös toipuminen on paljon pidemmän tien takana kuin terveenä aikana. Tällä hetkellä räpiköin kyllä duunipäivän läpi, mutta enemmän mua huolettaa se, saanko itseni kuntoon (lue: normaaliksi) kahden viikon kuluessa. Jos tarkkoja ollaan, tässä on 13 päivää aikaa, ja mulla on sellainen ikävä kutina, ettei aika riitä...

  Ensinnäkin, tiedän mikä on yksi syy siihen, että sairastun. Löydän selkeän kaavan viimeisiltä vuosilta. Kun on monen asian ristitulessa, stressi lisääntyy, paine kasvaa ja tadaa! Sieltä se hyökkää kulman takaa päälle. Jokaikistä sairastumista on edeltänyt vastaavanlainen jakso. Eli toisaalta tälläkin kertaa saan syyttää itseäni. Mutta se on ollut tietoinen (ehkä vähän tyhmä) valinta ja mulla on taisteltavana enää vajaa kuukausi tätä.


  Osiltaan itse hankittu tauti uhkaa tällä hetkellä tulevia vyökokeita, joihin on siis tuo 13 päivää aikaa. Ennen tätä räkätautia, en epäillyt hetkeäkään suoriutumistani. Ainoastaan yksi lihaskuntotestin osio huoletti nopean lihasväsymyksen takia, mutta siihenkin mulla olisi ohjaajan mukaan mahdollisuus saada korvaava liike (josta kyllä suoriutuisin). Jos katsotaan juuri tätä päivää, mulla ei ole mitään mahdollisuuksia suoriutua vyökokeesta :( Ei tässä kunnossa. Se on fakta ja realiteetti. Siksi en ole maksanut edes vyökoemaksua vielä, koska tässä kunnossa mun on turha sinne mennä. Maksun eräpäivään on kolme päivää aikaa, ja viivytän sitä ihan sinne asti ja teen vasta sitten päätöksen asiasta. Jos näinä kolmena päivänä ei tapahdu selkeää toipumista, maksan ainoastaan isännän ja esikoisen vyökoemaksut. Näin se vaan menee.

  Adrenaliini on petollinen. Se auttaa työpäivän läpi, mutta romahduttaa kotona. Mutta kaikkeen se ei kuitenkaan pysty. Tiettyyn pisteeseen asti se auttaa skarpaamaan, mutta kun päästää irti, niin rytisee voimalla. Tänään, juuri tällä hetkellä kun tätä kirjoitan, mä olen ärsyyntynyt. Ja pettynyt. En vihaa tätä MS-tautia, koska viha on tunteena niin negatiivinen ja kuluttava, mutta ärsyyntynyt ja pettynyt olen. Vaikkei ehkä olisi syytä olla, koska MS on kohdellut mua yllättävän lempeästi viime vuosina. Välillä käy jopa mielessä voisiko tautimuotoni olla benigni (= hyvänlaatuinen, jossa pahenemisvaiheiden välillä saattaa olla kymmeniäkin vuosia), mutta ilmeisesti benigni vaatisi vähän pienemmät haitat kuin mitä itsellä on? Ja toisaalta jos tutkimusten mukaan aaltomainen MS vaihtuu toissijaisesti eteneväksi keskimäärin 10 vuoden kuluessa diagnoosista, niin mitä tahansa saattaa olla lähivuosina edessä. Tai olla olematta. Mutta sitä on MS; arvaamatonta ja yksilöllisistä. (Lähdepohjat löytyy niitä kaipaaville ihan googlettamalla. Mä en nyt jaksa niitä hakea tähän. Sori siitä ;) )




maanantai 25. huhtikuuta 2016

Viilennysliivin tuotearvio

  Olen koekäyttänyt viilennysliiviäni reilun kuukauden verran taekwon-do -tunneilla (joissa sitä enimmäkseen tällä hetkellä tarvitsen). Tärkein kysymys tässä on ollut se, että auttaako se. Kyllä, oikein sijoitettuna ja käytettynä se helpottaa jonkin verran mun oloa.

http://hmwithhm.blogspot.fi/2016/02/cooling-vest.html

  Tämän liivimallin miinukset:

  Tämä on ehdottomasti vain kesäkäyttöön ulkona käytettäessä (esim. ratsastaessa). Läpi vuoden tämä menee sisäkäytössä kylläkin. Ja syy siihen on se, että liivi jää kosteaksi pinnalta, joten en missään nimessä löisi märkää liiviä iholle ja vaatteiden alle talvipakkasella. Tämä oli kieltämättä lievä pettymys, koska sitä ei suoranaisesti mainittu tuoteselosteessa.

  Aluksi sijoitin liivin ohuen topin päälle (juurikin tätä märän tunnetta eliminoidakseni. Lisäksi saan kylmästä "sähköiskuja" jalkoihin, joten en uskaltanut oikeastaan edes koittaa tuleeko niitä myös keskivartalon alueelta) ja taekwon-do -puvun alle. Teho oli melko minimaalinen. Niinpä oli pakko uskaltaa koittaa liiviä suoraan ihoa vasten. Ja niin se toimi selvästi paremmin! Varsinkin se alkuviileys on aivan mahtava ja tuntuu heti siltä, että nyt lähtee kunnon reenit! Kesähelteillä liiviä on myös helppo kastella aina uudestaan, jolloin viileys pysyy paremmin. Liivin kuivahtaessa on viilennystehokin heikompi.

  Toinen miinus ei varsinaisesti ole liivimallin vika, koska itse sen valitsin, mutta näin jälkiviisaana voisin sanoa, että mua hyödyttäisi vielä enemmän peittävämpi malli. Tosin pystyn sitä hieman kompensoimaan irtohihoilla (käyttämällä ne vaikka pakkasen kautta ennen käyttöä).

  Loppuarviona sanoisin, että liivi on todella perusmalli eikä palvele hardcore-liikkujia. Itse en sellaisiin lukeudu, joten saan siitä kyllä hyödyn tälläkin käytöllä. Mutta jos voisin, sijoittaisin parempaan ja kalliimpaan malliin. Tämä kelpaa, mutta ei ole toimivin mahdollinen.

  Viilennysliivejä maailmalta löydät laittamalla Googlen kuvahakuun "Cooling vest".

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Taikapölyä

  Ei sitä mulle tarvitse todistella. Tiedän, että on olemassa pussi, josta aika ajoin heitellään taikapölyä hevosten ja asiakkaiden päälle. Olen nähnyt monesti sen tapahtuvan ja tiedän, että sitä tapahtuu jatkossakin. Sinä päivänä kun en enää usko taikapölyyn tai näe sen levittyvän, lopetan nämä hevoshommat ja haen työpaikkaa vaikka jostain siivousfirmasta.

  Usko ei ole mitään lapsenomaista, jota toivoo tapahtuvan. Kun sen näkee, sitä ei enää voi kiistää. Mä olen skeptinen enkä usko mitään, mitä en näe tapahtuvan. Taikapölyn olen omin silmin nähnyt, useasti. Se on siis olemassa. Piste. :)



  Vaikka ensin ajattelinkin, että kuume on varmaan nousemassa uudestaan tai muuten vain fiilistelen harhoja, taikapöly leijaili taas toissapäivänä muutaman hevosen ja asiakkaan ylle. Aivan uskomattoman rauhoittava tyyneys ja levollisuus laskeutui jostain. Hevosetkin sen aistivat ja rauhoittuvat silminnähtävästi nauttimaan siitä levollisuudesta. Jopa meidän aina touhottava Erkki, joka ei seiso hetkeäkään paikallaan puuhailematta samalla jotain, seisoi hiirenhiljaa hievahtamatta paikallaan, silmät puolitangossa lupsuen. Kenelläkään ei ollut kiire mihinkään, oli vain se hetki. Ja siinä hetkessä oli hyvä olla.

  En muista itse kokeneeni aikoihin vastaavaa levollisuutta. Mut on aikanaan jopa potkittu pois rentoutusterapiasta "kyvyttömänä rentoutumaan" :D Olen käynyt psykofyysisessä psykoterapiassa opettelemassa rentoutumista (ilman sen kummempia ahaa-elämyksiä). Nyt ei tarvittu mitään kikkakolmosia tai taikavarvuilla sivelyä, pelkkä atmosfääri riitti. Koska hevoset olivat siinä tilanteessa kuitenkin mun vastuulla, oma valmiustaso pysyi hetken vielä ylhäällä, mutta pikkuhiljaa sekin laski pois, koska hevosista huokui sellainen tyyneys ja rauhallisuus, että pystyin luottamaan siihen että ne on siinä ja pysyy. Jopa Erkki, adhd-riiviö. joutui tilaan, jossa tiesin sen olevan aiheuttamatta ongelmia ;) Normaalisti hevosten kanssa toimiessa harvoin pystyy itse pääsemään vastaavanlaiseen mielentilaan. Juuri siksi, koska päävastuun kantajan täytyy olla kokoajan hereillä ja valmiudessa ottamaan tilanne haltuun. Kuten laumanjohtaja villihevoslaumassa. Aina pitää silmällä ja olla kuulolla ympäristön varalta. (Aikanaan yleissairaalapsykiatrian polin sairaanhoitaja tituleerasi meikäläisen olevan kuin rusakko, aina valmiina pakenemaan. Ja juuri se moodi mulla yleensä onkin päällä.) Nyt hetkeksi laskeutui tila, jossa vaan oltiin. Ei ollut mitään ylimääräistä. Vain se hetki.


   Mikä sen taikapölyn sai tällä kertaa laskeutumaan? Tähän mulla ei ole tarkkaa vastausta, mutta jokin mitä lähti hevosista, ihmisistä siinä tilassa ja tunnelmasta sai sen oletettavasti aikaan. Ja vaikka olin viimeinen, joka uskaltautui siihen tunnelmaan heittäytymään, oli se todellakin sen arvoista! Tälläiset ovat juurikin niitä voimaannuttavia kokemuksia arjen kiireyden keskellä. Ja olen erittäin ylpeä siitä, että ne on meidän hevoset, meidän talli ja meidän ihmiset (ulkopuolisine ammattilaisineen), jotka tarjoilevat sitä taikapölyä.

  Vaikka yhden päivän liian aikainen töihinmeno laukaisikin jälkitaudin ja olin seuraavan päivän kipeämpi kuin aikaisemmin kuluneella viikolla, olisin jäänyt todella paljosta paitsi, jos en töihin olisi mennyt. Jos tämä on hinta siitä, niin olkoon. Kyseistä kokemusta en vaihtaisi pois mistään hinnasta.
(Nyt on tosin antibiootit taskussa, joten helpotusta on tulossa!)

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Sairastuvalla

  Sainpas sitten minäkin osani sairastelusta. Nyt on neljäs päivä menossa ja viime yönä kuume heitti omat huippulukemat tiskiin (en tiedä paljonko, en jaksanut nousta hakemaan mittaria). Nyt on enää 38 astetta. MS saa olon tavallista heikommaksi. Normaalisti tuollainen 38 astetta ei tunnu meikäläisellä vielä missään, mutta nykyään tuntuu. Tosin en edes muista koska mulla viimeksi on ollut kuumetta. Siitä on vuosia.

  En kuitenkaan ihan toimettomana ole sohvalla maannut. Olen väkertänyt Hevosen Voima Ry:n toimintasuunnitelmaa ja muutamaa asiaa sorkkinut lopputyönkin osalta. Tosin mitään kauhean mainittavaa en ole saanut aikaiseksi, on aivot sen verran puurona vieläkin.

  Lauantaina heppakerholaisten kanssa sukellettiin vähän Working Equitationin maailmaan. Jostain syystä se kiinnostaa mua kovasti, ja olen sitä mieltä, että sieltä saisi siirrettyä paljon hyödyllistä ja kiinnostavaa myös erityisratsastajien pariin. Ennenkaikkea hauskaa ja mukavaa tekemistä. Ettei jokainen tunti ole sitä samaa puuduttavaa sileällä uran kiertämistä (vähän kärjistetty ilmaus tosin. Itse ainakin tykkään käyttää paljon erilaista ärsykemateriaalia juurikin tuon puuduttavuuden eliminoimiseksi).



  Hetken mielijohteesta rakensin radan käytettävissä olevista perusmateriaaleista, joten mitään kikkailuja tai hienouksia en mukaan saanut. Rakensin ensimmäistä kertaa myös puomilabyrintin, joka isotöisenä (?) on jäänyt yleensä rakentamatta. Samoin tähti/lumihiutale/fan tai miksikä ikinä sitä nyt nimitetäänkään, pääsi rakenteluun. Lisäksi oli pujottelutehtäviä (tiukkoja ja toisaalta myös haastavia reitin hahmottamisen kannalta), ravikahdeksikkoa ja pysähdys-peruutuksia.

  Me otettiin tehtävät talutusharjoituksen kannalta. Eli taluteltiin poneja maasta tehtävien läpi. Supertreeni, jonka jälkeen varmaankin kaikilla tuli taluttaminen korvista pihalle :D Meillä oli kolme erilaista ponia, joiden kanssa jokaisen piti rata suorittaa. Ja kaikki suoriutuivat ihan hyvin. Muutamia ohjasotteiden ja oman sijoittumisen korjauksia piti tehdä, mutta muuten homma oli kohtuuhyvin hanskassa.

  Koska en rataa ehtinyt siivota pois ennen erkkatuntien alkua, me hyödynnettiin sitä myös ratsain erkkojen kanssa. Mun mielestä paras palaute tuli eräältä ratsastajalta, joka puomilabyrintistä selvittyään sanoi, että "tuntui kyllä aika vaikealta". Vastasin, että "ihan varmasti tuntui, koska se on haastava harjoitus, mutta huomasitko, että suoriuduit siitä ihan yksin ilman apua ja täysin virheettömästi?" Ja siinä kohtaa ratsastajan silmät kirkastuivat ja suu vääntyi hymyyn; niinpäs muuten selvisinkin. Näki päältä, ettei kyseinen ratsastaja juuri saa haasteita muussa elämässään, joten hän ei ole saanut niitä onnistumisen, pystymisen ja itsensä ylittämisen kokemuksia. Mutta nyt sai. Olen itseasiassa törmännyt asiaan useammankin kerran. Ratsastajilta ei vaadita, koska "ei he kuitenkaan siihen kykene"? Itse olen täysin eri mieltä! Oikein rakennetut harjoitukset, jossa liikutaan ihmisen pystymisen vyöhykkeellä ja mielellään siellä ylärajoilla, palvelee näitä ihmisiä kaikkein parhaiten. Kyllä erityisratsastajatkin voi laittaa töihin. Ja pitääkin laittaa töihin. Antaa niitä positiivisia pystymisen tunteita.

            (Ainoa kuva, jonka löysin, jossa on edes jotain ärsykemateriaalia...)

  Meillä on muutamia asiakkaita, joita ei juurikaan voi haastaa (istuvat selässä, mutta eivät muuten osallistu ratsastamiseen), mutta heille mun mielestä meidän pitää tarjota muuta virikettä, kuten vaikka esimerkiksi WE-harjoituksia, ylläpitämään mielenkiintoa ja motivaatio ratsastamiseen. Onneksi kesä tekee tuloaan, niin voidaan joidenkin kanssa hyödyntää enemmän maastoa. Vaikeimpia tapauksia virikkeistämiseen ovat ne asiakkaat, jotka eivät voi syystä tai toisesta lähteä edes maastoon. Ja silloin minä itse henkilökohtaisesti toisin mukaan WE:n.

  Tarvitsen lisää tietoa tavoista, materiaaleista, tehtävistä yms. ja tarkoitus onkin napata kollega mukaan ja suunnata kuunteluoppilaaksi WE-kurssille.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Tärkein varuste

  Nyt saa arvata. Mikä on kaikkein tärkein varuste, kun Heidi lähtee ratsastamaan? Lasketaan mukaan kaikki muu paitsi kypärä, koska siitä (ja tästä arvattavasta) en tingi. Kaikki mahdolliset ratsikamppeet ja kaiken maailman apuvälineet.

  Mitäs luulet?

  Ratsihousut? Noup. Ratsastan mielummin vaikka pyöräilyshortseilla, kuin luovun tästä varusteesta X.

  Ratsisaappaat? Ei, vaikka sukkasillaan mielummin, kuin luovun varusteesta X.

  Raippa? Kannukset? Ei ei ei, nekin on toissijaisia varusteeseen X nähden, vaikka mahdollistavatkin paremman ja pidemmän toimintakyvyn.

  Ramppi? No ei oikeastaan, koska pääsen näköjään nykyään jo ilmankin sitä selkään ja pois (paitsi Kaisalta en ole vielä uskaltanut poistua tavistyyliin...)

  Turvallinen hevonen? No joo, tää menee kyllä TOP Kolmoseen heti kypärän ja varusteen X jälkeen.

  Käsi ylös, jos arvasit oikein, VESIPULLO!!! Ilman sitä meikä kyllä kuukahtaa. Ja alle selitän miksi.

  Tässä on myös video, jossa juomisen ohella harjoitan hieman myös refleksejä ja haastaan sairaudesta johtuvaa dysmetriaani (taipumus arvioida väärin jäseniensä liikeratoja). Tällä kertaa sattui tulemaan napakymppi. Pullon nappaaminen mukaan aidan tolpalta ravissa. :)


  Käytän lähteenä ja lainauksina Anders Rombergin kirjaa MS ja liikunta, todistaakseni myös tutkitummin vesipullon vaikutuksen. Romberg väittää, että "Yksi MS-liikunnan tärkeistä kysymyksistä on, miten välttää kehon ylenmääräistä lämpenemistä liikunnan aikana". Itse kärsin lämmönsäätelyn ongelmista ja kehon lämpötilan pitäminen sopivana on ehdoton edellytys kaikelle liikkumiselle. Ja jopa liikkumattomuudelle. Pelkkä liian lämmin huonelämpötila tekee huonoa. Ratsastaminen on siitä hyvä laji, että se ei tapahdu toimistotiloissa tai liikuntasaleissa. Kesäkuumaa lukuunottamatta ulkoilman lämpötila on yleensä kohtuullisen hyvä (varsinkin talvella ;) ).

  "Nesteen juominen on yksi keinoista, joilla MS-tautia sairastava voi ehkäistä lämmöstä johtuvia haittoja liikunnassa. Oikea nesteytys hidastaa kehon lämpötilan nousua, ja riittävä nesteen saaminen takaa lämpötasapainon säilymisen. Oikea nesteytys myös hidastaa sykkeen nousua, jolloin sydän- ja verenkiertoelimistö kuormittuu vähemmän."

  Kun mukaan liitetään vielä virtsaamisongelmat, on juominen ja sen säätely entistä merkittävämmässä roolissa. Nimittäin esimerkiksi meikä ei voi kauheasti kitata ja tankata ennen suoritusta, koska sitten juoksen jatkuvasti vessassa tunnin aikana. (PS. Se hemmetin botox ei sitten auttanut... Tarvii kuulemma vielä lisää tutkimuksia mikä meikäläisen kusiletkua vaivaa.) Eli nesteen juominen ratsastuksen aikana on todella tärkeää toimintakyvyn ylläpitämiseksi. Ja siksi mun tärkein varuste heti kypärän jälkeen on vesipullo.

  Kirjassa Romberg tarjoaa keinoja lämmön haittojen ehkäisemiseksi liikunnassa:

- nesteytys ennen ja aikana
- viilennys ennen harjoittelua (esim. kylmä suihku)
- kasvojen/niskan/ihon pyyhkiminen kostealla pyyhkeellä suorituksen aikana
- liikunta-ajan valinta (kesällä päivän viilein aika)
- ilmastointi, tuuletus sisätiloissa
- harjoittelun jaksottaminen ja säännölliset pienet tauot liikuntakerran aikana

  Tänä päivänä listaan voidaan lisätä erilaiset viilennystuotteet (ai niin, postaus viilennysliivistä, note to self!).

  MS-tautiin kuuluu monella myös nielemisen ongelmat, mutta sitäkin haastaen (tai siitä välittämättä) testailin vielä juomisen toimivuutta vauhdissakin. Wörkki tällä kertaa, ens kerralla ehkä ei. Pullon nappaaminen liikkeessä onnistui toistamiseen. Seuraava haaste on poimia se laukassa :D




lauantai 16. huhtikuuta 2016

Oodi tiimille

  Kummelissahan se jo aikanaan sanottiin: "Tärkeintä on, että tiimi toimii ja saadaan palautetta". Tänään saatiin merkkejä tiimityön toimivuudesta. Ollaan nyt työskennelty Kirsin kanssa yhteen noin vuoden verran (välillä tiiviimmin, välillä vähemmän tiiviisti) ja aletaan pikkuhiljaa hitsautumaan tiimiksi. Toivottavasti joskus luetaan vielä toistemme ajatuksia, mutta tälläkin hetkellä kommunikointi tiimin kesken toimii.


  Hyvä esimerkki siitä saatiin tänään. Lähdettiin ensimmäisen erkkaryhmän kanssa maastoon. Mä olin kärjessä Picasson kanssa, Sini tuli keskellä ja Kirsi viimeisenä Julian kanssa. Vaikka Kirsillä oli ryhmän haastavin asiakas, mun oli helppo olla kärjessä suoriutumassa omasta tehtävästäni, koska mä tiesin ja luotin siihen, että Kirsi hoitaa oman poninsa, oman asiakkaansa ja pitää vielä silmällä edellä olevaa ratsukkoa. Vaikka päävastuu oli mulla, niin Kirsi hoiteli samalla myös mun tonttiani, mun tuekseni. Musta se on paras mahdollinen asetelma: joku on aina varmistamassa sun selän takana, koska me kaikki ollaan kuitenkin ihmisiä. Ja inhimillisiä väärinarviointeja voi sattua. Hoidat oman tonttis, mutta oot reservissä hoitamaan tarvittaessa toisenkin tonttia.

  Maastoon lähdettäessä Sini reagoi johonkin metsässä. Se merkkasi meille jotain, joka jäi multa itseltäni huomaamatta (selkä Siniin päin siinä kohtaa), mutta Kirsi raportoi sen mulle välittömästi jonon kärkeen. Niinpä mä tiesin varautua odottamattomaan ympäristön muutokseen ja ottaa sen huomioon omassa toiminnassani. Mun mielestä toi oli todella hieno tilanne! Kirsi vieläpä hoiti sen hyvin ammattimaisesti; aiheuttamatta jännitystä asiakkaissa. Asia ilmaistiin jotenkin niin hienolla äänensävyllä, ettei sitä vahingossakaan voinut tulkita minkäänlaiseksi "vaaran" merkiksi. Ainoastaan minä sain viestin perille niinkuin se oli tarkoitettu. Olisin näin jälkeenpäin toivonut, että se olisi tallentunut johonkin videolle, koska se oli mun mielestä erittäin oppikirjamainen tilanne.


  Tähän tiimiin kuuluu tietenkin myös nuo aivan mahtavat hevoset. Meidän pitää pystyä luottamaan niihin, mutta huomioida kuitenkin kokoajan, että pohjimmiltaan ne ovat saaliseläimiä. Luottamuksen hevoseen pitää olla jatkuvasti niin lähellä sataa prossaa, kuin mahdollista. Ja hevosen täytyy olla sen luottamuksen ansainnut. Mä en halua lähteä maastoon sätkivien ja pakoonpötkivien hevosten kanssa. Jos jotain tapahtuu, niin sitten tapahtuu, mutta haluan, että lähtökohtaisesti mahdollisuus sellaiseen sattumaan on 0,1%.

  Haluan, että tiimi on huippuunsa viritetty ja saumattomasti yhteentoimiva. Tässä ollaan menossa hyvää vauhtia sitä kohti. Ja mulla on pieni kutina siitä, että tätä tiimiä ei hajoteta, vaan me tullaan toimimaan yhdessä mahdollisimman paljon jatkossakin.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Lisää videoo

  Löysin sisäisen kiduttajan itsestäni ja pyysin yhden kaverin kuvaamaan vielä ratsituntiakin, kaikesta tulevasta silmään sattumisesta huolimatta! Ja tottakai hevonenkin meni "pieleen", kun odotin pääseväni antamaan vähän parempaa, mutta sainkin alleni maailman ihanimman Kaisan, jolla en osaa ratsastaa alkuunkaan. Valitettavasti. En ymmärrä kuinka se toimii, eikä sekään oikein ymmärrä kuinka minä toimin. Kaisa on maailman mahtavin humputteluhevonen, mutta sen ratsastaminen isolla ärrällä jää kyllä jonkun muun harteille. Mä niin toivoisin että se olis "mun" eli kemia ja fysiikka kohtaisi, mutta kun se ei oo, niin se ei oo eikä siitä mihinkään pääse. Valitettavasti meillä vaan Zinkin kanssa kolisee palikat paremmin samaan kasaan.



  Kun katselin videoita jälkeenpäin, niin se on jossain siinä lähellä, mutta kuitenkin valovuoden päässä. Ja se jää puuttumaan nimenomaan mun käsistä. Kun se hienosäätö sieltä puuttuu, niin ne helkkarin narut ja tuntuma hevosen suuhun ei vaan voi säilyä. Sini taas ei juuri välitä, vaikka naru lyö välillä tyhjää. Sini on enemmän läsnä, kun taas Kaisa katkeaa sään (säkä) kohdalta johonkin. Tuntuu, että ratsastaa puolikkaalla hevosella, kun ei saa mitään kosketusta sinne etupäähän.

  Ja jännä juttu, että nyt vasta videolta huomasin kuinka paljon asioita mulla meni ohi :D Kyllä mä videota katsoessani hoksasin heti, että nyt puhutaan mulle, mutta mulla ei oo hajuakaan siitä selässä. Joskus kun seuraan tunteja, niin olen kokoajan kärryillä mikä ohje oli kenellekin, mutta kun olen itse selässä, saa kaiken vääntää rautalangasta. Inhottavaa! Tuntee itsekin itsensä vähän, eh, vajaaksi :/


  En lupaa tänne videota, koska se todellakin sattuu silmään, uskokaa pois! Mutta oli siinä joitain pieniä positiivisia yllätyksiäkin, kun oikein hakemalla haki niitä. Ja se, mistä olin ylpeä tunnin jälkeen -> tein ravista muutaman laukannoston :) Ne on mulle todella vaikeita ja Kaisan kanssa en ollut niitä koskaan vielä uskaltanut tehdä, mutta nytpäs tein. Ja ne ei näyttäneet niin hirveiltä kuin oletin. \o/  Joskus tuntuu, että voisi olla kovalla työllä ihan suht kehityskelpoinen, mutta välillä sitten taas no way! Suurin syy siihen on varmasti vielä sopeutumattomuus MS-tautiin. Joiltain osin olen asian käsitellyt ja tietyllä lailla hyväksynyt, mutta sitten on jotain, jota vastaan potkin näköjään oikein urakalla. Vaikka tiedostaen ne hyväksyn, niin tiedostamaton puoli potkii näköjään vastaan ja lujaa. En tiennyt, että tää on näin pitkä tie. Ja onneksi se ei kaikilla olekaan. Mä vaan olen ilmeisesti niin kovapäinen, että pitää tämäkin asia käydä pidemmän kautta. Mutta onneksi olen jo sen verran isot kesot saanut näytettyä MS:n suuntaan palatessani hevosten ja ratsastuksen pariin, että suunta on kuitenkin oikea.


  Olen moneen otteeseen katsellut tyhjää ruutua One Noten lopputyön kansiossa. Pitäis aloittaa, mutta kun se ei nyt aloitu. Samanaikaisesti olisi niin paljon asiaa, mutta kun en oikein tiedä kuinka lähtisin sitä rakentelemaan, niin onnistun ainoastaan tuijottamaan sitä tyhjää ruutua. Neuropsykologisissa testeissä näkyi ihan sama asia. Kun oli paljon nippelinappelia, niin en saanut niitä käsiteltyä ollenkaan. Jonain päivänä se lähtee, mutta en tiedä minä.

  Sama koskee taekwon-doa. Vyökokeet lähestyvät ja aion sieltä käydä jonkun natsan hakemassa. Jos seuraavaa vyöväriä havittelisin, niin pitäisi treenata. Mutta kun ei oo aikaa eikä voimia kaikkeen. Mulla on koordinaation kanssa todella paljon tekemistä ja muutamia liikkeitä, jotka pitäisi selvittää itselleen pala palalta pilkkomalla, ja ajaa sitä kautta selkärankaan, mutta kun MS. Taas se sama MS. Jos mä olisin ollut ihan hiton fiksu, niin en olisi ottanut mitään ylimääräistä tähän työharjoittelujakson ajalle. Mutta sitä fiksuutta ei nyt löytynyt, ja siksi joudun tasapainoilemaan, luopumaan ja tekemään kompromissejä.

  Esikoinen sairastaa (ilmeisesti liikkeellä oleva B-influenssa), joten leviämistä odotellessa. Tuo nuorempi imuroi sen jokatapauksessa, me aikuiset ollaan kysymysmerkkejä. Ja tapani mukaan pelkään etukäteen omaa sairastumistani. Mun seuraava pahenemisvaihe on päivä päivältä lähempänä. Olen ihmeellisen kauan saanut mennä ilman niitä, mutta kyllä se sieltä vielä tulee. Ennemmin tai myöhemmin. En vain haluaisi sitä nyt tähän väliin; sotkemaan työharjoittelua ja vyökokeita. Ja siitä toipuminen ottaa oman aikansa, riippuen kuinka pahaksi se pääsee. Optimistit sanoo, että älä siitä murehdi etukäteen, se tulee kun se tulee ja murehditaan sitten. Mutta kun on sen helvetin kertaalleen elänyt, niin voin kertoa että todellakin murehdin!

                        (Ilme kertoo kuinka paljon diggaan tästä hevosesta)

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Voi jeesus!!

  Nyt sitten hetken mielijohteesta nappasin kameran mukaan HH:lle ja löin sen videokuvaamaan maastolenkiltä tullessani. Otin ihan muutaman kierroksen ravia ja laukkaa, nähdäkseni vähän itseäni. Ja tällä hetkellä kadun sitä suunnattomasti. Ei, tätä mä en olisi halunnut nähdä!! Se oli ihan hirveää katseltavaa :( Kuolin myötähäpeään sitä tuijottaessani. Toi näyttää just niin kamalalta kuin tuntuu. Tai oikeastaan jopa näyttää vielä kamalammalta kuin tuntuu! Vihasin jokaikistä asiaa siinä (paitsi hevosta <3).



  Erityisesti mua suretti nähdä mun jalat. Niistähän paistaa läpi voimattomuus! (Tosin mulla ei ollut kannuksia nyt) Ne vaan roikkuu siinä ja jos ne jotain tekee, niin epätoivoisesti kaivaa kantapäällä tietään toiselle puolen hevosta.

  Nämä on niitä hetkiä, kun toiset heittää hanskat tiskiin ja toiset sisuuntuneena alkaa treenaamaan kahta kovemmin. Kerronko, kumpi mua huvittaisi tehdä...? Sitä en kuitenkaan voi, ja toiseenkaan ei motivaatio oikein riitä. Joten olen tässä ja kärsin. Mun perisynti. Joko pääsi valahtamaan aivan uusiin sfääreihin MS-diagnoosin myötä. Juuri tällä hetkellä makailen taas vaihteeksi siellä aallon pohjalla, mutta kyllä mä täältä taas pinnalle nousen. Mutta jos puhutaan ratsastuksesta, niin tartten siihen näköjään enemmän apua kuin tällä hetkellä saan. Toi istunta on tällä hetkellä se heikoin lenkki, ylivoimaisesti. Mä olen aina ollut sitä mieltä, että sama se kuinka siellä istuu, jos hevonen kulkee. Mutta nyt ei kulje edes hevonen, joten mun täytyis palata ihan alkulähteille ja aloittaa sieltä ihan uudestaan. Blääh.

  Mulla oli eilen aika surkea päivä. Mutta oli ihanaa, että joku huomasi sen, vaikka yritin sitä peittää. Pidän ihmisistä, joilla on herkkyyttä lukea toista pinnan alta. Mun surkea päivä johtui todennäköisesti henkisestä ja fyysisestä ylikuormittumisesta. Siksi mä ajattelin tänään, että lähden kunnon tuulettumislenkille HH:n kanssa. Painatetaan pitkin suoria niin paljon kuin hevosesta lähtee. Mutta koska pappa on kuitenkin pappa enkä tiennyt koska se oli viimeksi liikkunut, niin päätin kuitenkin säästää hevosta ja lähteä vain maastokäpölle. Ja näin kevään ensimmäisen leskenlehden!! Se on ehdottomasti mun lempikukka :D Siitä tietää, että kevät alkaa.


  Me nähtiin myös musta kissa, joka veti maihin meidän reitille. Tuijotti sen verran pistävästi, etten oikein tiennyt ollaanko tässä reviiritaisteluun ajautumassa vai mikä on homman nimi. Joten mekin pysähdyttiin ja tuijoteltiin aikamme toisiamme. Tai siis kissa tuijotti hevosta, minä kissaa ja hevonen maisemia. Silmissäni kyllä jo näin kissan hyökkäävän meidän kimppuun ja oman soittoni hevosen omistajalle, miksi hevonen on raadeltu verille :D


  Ehkä kissa oli kuitenkin hyvin tietoinen omasta pienuudestaan, ja hetken päästä se päätti poistua paikalta. Se jolkotteli tien yli ja metsään, mutta huomasin kyllä, että se jäi sinne puskaan vahtimaan mihin me mennään. Sieltä se kuikuili, että me varmasti poistutaan hänen ylhäisyytensä mailta ;)


  Ilma oli mitä mahtavin ja hevonen kultainen, joten tallikäynti hilas taas mielialaa roimasti ylöspäin ja illalla pääsen vielä potkimaan ja lyömään loputkin alakulot pellolle taekwon-don merkeissä. Aamulla herätessäni mulla oli tosi flunssainen olo, mutta onneksi nyt päivän aikana on ollut parempi. Oon säästynyt koko vuoden sairastumisilta, niin nyt ei enää viittis millään ;)

  Loppuun vielä kuva keväästä:


  Hoidin aikanani 15 vuotta ulkokarsinahevosia, joten karvanlähtöaika on enemmän kuin tuttua. Silmät, nenä, korvat ja alusvaatteet täynnä karvoja. Ja mitä enemmän harjaat, sitä ruppaisemmalta hevonen näyttää <3

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Ratsastuspilates?

(Ihan BTW-tyyppisesti, 5000:n sivuklikkauksen raja on menossa rikki muutamalla klikkauksella. Mahtavaa! Edellisen blogini suljin 55 000 klikkauksen kohdilla, joten tavoite tämän kanssa on vähintään se, ja mielellään reilusti yli ;) Kiitos! Klikatkaa itsenne lukijaksi)

  Bloggauksen aihe on tänään ratsastuspilates. Pääsin onnekkaasti kokeilemaan tuossa yhtenä päivänä, ja mun ajatus on se, että kaikkea pitää kokeilla ennenkuin muodostaa mielipiteensä.

  Taustatietoina sen verran, että pilatesta en ole koskaan harrastanut. Muistaakseni kerran kokeillut jotain pilatestyyppistä neuroliiton kurssilla. Hathajoogaa harrastelin vuoden-pari diagnoosin jälkeen, mutta se kaatui siinä vaiheessa siihen, että huonoja päiviä oli niin useita, että harvemmin joogasta tuli yhtään mitään. Jouduin välillä poistumaan kesken tunnin. Löin hanskat tiskiin siinä vaiheessa.

  Myöskään venyttely ei oo mun juttu ollut koskaan. Nuorempana tuntui, ettei sitä niin tarvinnutkaan. Nyt vanhempana tiedostan hyvin vahvasti, että pitäisi, mutta kun ei ehdi ja viitsi ja kaikki maailman selitykset. Joten lähtökohdat oli enemmänkin "no käydään nyt kokeilemassa mikä juttu se on". Ja ehkä poimimassa ideoita omaan työskentelyyn, jos sellaista sattuu kohdalle osumaan.



  Tunnin jälkeen jalat oli selvästi kevyemmät ja letkeämmät. Yllätyin oikein itsekin. Vaikka istuin satulassa eli hevosen lämpö ei vaikuttanut (ja väitän myös, että satula lukkiuttaa jalan liikettä jonkin verran), niin teho oli ainakin mun jalkoihini selvästi havaittavissa. Yllättävää sinänsä, koska musta ei itsestä tuntunut, että olisin tehnyt juuri mitään. Ja uskallan jopa varovaisesti väittää, että jalat oli nyt paremman tuntuiset kuin ilman satulaa köpötellessä HH:n kanssa, vaikka siinä saan sen lämpöhyödyn. Vaikutus itsessään ei kestä kovin pitkään, mutta hetkellisesti on se tunne. kuin jalat olisivat höyhenen kevyet. Saman fiiliksen saa myös taekwon-do -tunneilta, kun on tehty oikein pitkiä ja ääriasentoisia venytyksiä. Hassua sinänsä, että niissä tekee oikeasti töitä ja joutuu vähän kärsimäänkin ääriasennoissa, mutta nyt ei kärsitty eikä ääriaseteltu.

  Myös seuraavana päivänä huomasin reisissä, että jotain vähemmän käytössä olevaa lihasta oli käytetty, koska tekeminen tuntui eri paikassa kuin normaalisti. Näistä asioista siis selkeät plussat ratsastuspilatekselle näin MS-tautisen näkökulmasta.

                             (Kaisa ehtii ottaa pienet torkut vielä ennen tunnille lähtöä)

  MS-tautisen miinuksia taas tulee kognitiiviselta puolelta. Omalta osaltani huomasin, että kaipaisin nopeatempoisempaa toimintaa. Mun keskittymiskyky on puutteellinen enkä pysty kauaa keskittymään samaan asiaan. Alkaa kauppalistat, siivousurakat, kouluhommat, projektit, lapset ja muut pyörimään mielessä. Ohjeet alkaa karkaamaan, alkaa poimimaan ohjeistuksesta vain tiettyjä asioita tiedostamatta sitä itse. Tämä on ongelma ihan tavisratsitunneillakin. Jos tapahtuu paljon ja jatkuvasti, on helpompi pysyä itse mukana. Mutta jos hinkataan pitkään yhtä ja samaa pätkää, niin alkaa ajatuksetkin pörrään jossain ihan muualla. Tulee semmoinen (voikohan sitä sanoa tylsistymiseksi? Sanalla on niin negatiivinen kaiku, vaikken välttämättä halua tilannetta tuoda niin negatiivisenä esiin). Voisin kuitenkin kuvitella, että pilates perustuu toistoihin. Yksi pyöräytys joka raajalla tuskin avaa esim. nivelten liikeratoja, vaan sitä pitää tehdä useampi toisto.

  Myöskin huomasin kaipaavani enemmän varsinaista ratsastusta. En tiedä kuinka se yleisimmin menee; keskitytäänkö pelkkään ratsastajaan, vai yhdistelläänkö pilatesliikkeitä ratsastamisen sekaan. Itse kaipaisin nimenomaan ratsastusta, johon sopivasti yhdistetään pilatesta pääpainon pysyessä kuitenkin ratsastuksellisissa asioissa. Sellaisena mun mielenkiinto voisi riittää. Arvostan kuitenkin kokemuksena tätä kokeilua.

  Aina pitää loppuun kertoa suositteleeko vai eikö. Mä sanon aina, että kokeilkaa itse ja muodostakaa mielipide sen perusteella :) Se mikä sopii toiselle, et välttämättä sovi kaikille.

 PS. kuvia ei ole. Vähemmän muutenkin noita omia ratsastuskuvia näkyy täällä, koska mä en oo niitä otattanut. Miksi? Koska en uskalla enkä halua nähdä kuinka pahalta se näyttää ulospäin, jos se sisäisestikin tuntuu niin karmealta. Tiedän, että pitäisi. Yksi ratsastaja sanoi juuri messuilla, että "Sä haluat nähdä. Todellakin haluat." Ja kai se pitäisi katsoa suoraan suden suuhun. Mutta kun ei uskalla. Eikä halua. Joskus tuntuu helpommalta olla autuaan tietämätön ja kuvitella, että kai se on ihan ookoo.


                                                   http://www.noshout.fi/

  Mielenkiinnolla odotan vielä No Shoutin testaamista. Se voi joko olla hyvä tai sitten aivan katastrofi. Huomasin yhdellä tunnilla keskittyväni ainoastaan sateen ropinaan, kun pisarat hakkasivat maneesin kattoon. Oikein perinteinen vesikidutus; ainut mitä näet, kuulet ja havainnot on rops-rops-rops... Onneksi se loppui jossain vaiheessa. Näitä tilanteita varten pitäisi kamakassissa olla korvatulpat ja kuulosuojaimet. Tosin se haastaa opettajaa kommunikoimaan elekielellä, mutta tykkään heittää haasteita ilmaan. Ja testata ammattitaitoa. Muutamat mun ystävistä tietää, että suoritan mielelläni ihmiskokeita nähdäkseni ihmisen reaktioita erinäisiin asioihin ;) Tässä olisi tietenkin hyvä ihmiskokeen paikka :D


torstai 7. huhtikuuta 2016

Sokkosatulointi

  Ylimääräinen kotitehtävä suoritettu. Olisin mielelläni videoinut, mutta ei ollut kuvaajaa käsillä. Tehtävä oli siis suitsia ja satuloida hevonen sokkona (eli sokeana) ja päästä näin käväisemään näkövammaisen maailmassa ja sen haasteissa.

  Tässä lopputulos:




  Ihan kelpaava. Jos jostain halutaan huomauttaa, niin leukahihnan pää on jäänyt pujottamatta toisesta lenkistä ja satula vois olla ihan inansa taaempana. Oikeastaan itse prosessi ei juurikaan aiheuttanut hankaluutta (onhan sitä tullut sen verran toistettua elämän aikana, että aika selkärangassa alkaa olla. Sujuu niin sanotusti vaikka silmät kiinni ;) ). Ainoat haastavammat hetket oli ne, kun hevonen liikkui satulaa nostaessa selkään, jolloin jouduin aloittamaan taas alusta, kun en enää tiennytkään mihin kohtaan satula olisi osunut, ja liikkuminen hevosen puolelta toiselle (missä seinä? Varo ruokakuppia! Missä hevosen pää? jne).

  Meitsihän heitti tässä vain avustetun version. Näkevä avustajani (eli minä itse) oli etukäteen pyydystänyt hevosen karsinasta, laittanut kiinni, harjannut ja hakenut varusteet karsinan eteen. Näistäkin olisin sokeana kyllä selvinnyt (tiedän missä kohtaa suitset ovat telineessä, satulan olisin tunnustelemalla tunnistanut ja meidän hevoset ei monota päin, vaikka olisinkin lähtenyt sitä sokkona karsinasta hapuilemaan). Jos itse kokeilette tätä, niin muistakaa kuitenkin tuo turvallisuusnäkökohta.

 Yritän jossain kohtaa saada kollegani suorittamaan saman homman ja otan sen videolle :)

 Testikappaleena toimi soturiprinsessa Alina.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Summa summarum


Ylläoleva video tiivistää mielestäni loistavasti tämän hetkisen tason :D No, jos totta puhutaan, niin kuvaaja sai komeasti nauhalle ylläolevan tilanteen ja mun on ihan pakko se jakaa.

"Joo, Virpi tais tehdä täyskaarron... (elekieli). En mää ees huomannut"

Toinen videolle tallentunut kohta, jonka haluan jakaa, on hetkellinen kognitiivinen vaikeus löytää oikea sana. Sanahaku on varmaan yksi yleisimmistä kognitiivisten häiriöiden ilmentymistä.


Kyseisestä ohjaussessiosta jäi itseasiassa paljon muutakin videomatskua hanskaan, mutta niitä en julkaise. Ne on opiksi itselle.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Heppamessut

  Edellinen kerta Tampereen Hevosmessuilla oli ihka ensimmäinen järjestetty Heppamessut. Ilmeisesti liikutaan aikalailla vuodessa 2009, koska muistan silloin oireilleeni ensimmäistä pahenemisvaihettani ja purreeni hammasta päästäkseni konkkaamaan parkkipaikalta messuhalliin. Sen jälkeen ei tullut messuillekaan lähdettyä, koska ei ollut mitään hevoselämääkään. Ja nyt vaikka on hevoselämää, niin tuskin olisin lähtenyt, jos ei olisi hyvän asian puolesta pyydetty. Ihan vain omia voimavarojani säästelläkseni.

  En juurikaan ehtinyt messutarjontaan sen kummemmin tutustua, joten jos kaipaat kunnon messuraporttia, niin täältä et sellaista löydä. Sen verran pyörähdin messualueella, että metsästin itselleni uuden kepin jesarilla teipatun katkenneen tilalle ja ehdin illan viimeisestä valjakkonäytöksestä nähdä pari viimeistä kaaharia ;) Ja täyttää pariin paikkaan ilmaisen ratsituntianomuksen :D

  Vaikka käynti oli hyvinkin pikainen, niin ehdin nähdä muutamia mukavia tuulahduksia menneestä. Erityisesti yksi vanhoista tallin ratsiopeista oli kiva nähdä vuosien jälkeen. Vaikkei koskaan ollutkaan mun virallinen opettaja (kävin silloin tälllöin rästi- tai lipputunneilla hänen tunneillaan), niin hän oli auttamassa mua poneista hevosiin siirtymisessä ja ensimmäisen yksityisen hoitohevoseni ratsastamisessa (remontti). Ja kieltämättä päällimmäisenä hänestä nousee joka kerta mieleen eräs tapahtuma, joka viimeistään todisti mulle sen, että siellä on ajatusten takana todella hyvä ja fiksu tyyppi. En viitsi sitä tähän laittaa, koska osa siitä on negatiivissävytteistä, mutta tämä henkilö käänsi sen negatiivisesta positiiviseksi ja valoi silloin uskoa nuoren tytön omaan tekemiseen. Koska tiedän, että tätä blogia lukee jokunen sen ajan hevostuttu, joka saattaa aavistella mistä on kysymys, niin vahvistan sen verran teille, että kyseessä on siis hoitsuni "teurastuomion saanut torinhevosori" (olen joillekuille yo casen kertonut). Muille lukijoille mun täytyy pahoitella tälläistä ärsyttävää ja vihjailevaa, mutta mitään kertomatonta kirjoittamista, mutta pääpaino tässä on kuitenkin kyseisen ihmisen tapaamisella. Joskus vaan rönsyilen aiheesta sivupoluille.



  Takaisin asiaan! Messuilla olin tällä kertaa vain ja ainoastaan osallistumassa vammaisratsastuksen toimijoiden tapaamiseen. Kollegani Kirsi lähti mukaan "henkiseksi tueksi" ja tietenkin omien intressiensä vuoksi. Ja kun messissä oli vielä meidän ratsiope, niin täytyy myöntää, että Harmoniatalli oli kohtuullisen hyvin edustettuna kyseisessä tapaamisessa. Varsinkin kun paikalla pamahti vielä yksi tallin koulutetuista vakiavustajista. Mutta niinhän sen pitää ollakin. Mun mielestä Harmoniatallilla on hyvin merkityksellinen asema Tampereen seudun erityisratsastuksessa, ja jos aivan rehellisiä ollaan niin mun mielestä (vaikka yritän kuinka puolueettomasti arvioida), on talli ehdoton ykkönen alueella tällä saralla. Jos olet eri mieltä, niin tee mulle palvelus: kutsu käymään siellä! Tuun mielelläni katsomaan ja tekemään uuden objektiivisen arvioinnin ;)

  Kiitos muuten siitä sekä yhteisesti jaetusta, että henkilökohtaisesta palautteesta, jonka tapaamisesta sain. Vetää nöyräksi. Varsinkin kun tiedän, että olen nuorempana ollut melkoisen räiskyvä ja turhankin suorasanainen persoona, ja se mielikuva saattaa kentällä vielä joillain ihmisillä olla. Onneksi ikä ja oppiminen itsestä on tasoittanut suurimpia teräviä reunoja, mutta on vielä tiettyjä tilanteita, joissa rosoreuna saattaa puskea esille. Työstän asiaa kuitenkin jatkuvasti enkä koe olevani "valmis" ihmisenä.


   Jäin hetkeksi miettimään, että mistä mun pitikään kirjoittaa... Varmaan siitä, että on kiva nähdä, että on ihmisiä, jotka ovat valmiita työskentelemään vammais- ja erityisratsastuksen eteen. Ja että rohkeasti haetaan mahdollisuuksia tuoda kaikkea hevoselämään kuuluvaa tasapuoliseen tarjontaan. Erityisen ihaillen kuuntelin yhtä toimijaa, jolla oli useampiakin hienoja suunnitelmia tuoda muitakin lajeja kuin ratsastus mahdolliseksi kaikille. Tätä me just tarvitaan!! Ja musta on huippua olla mukana ponnistelemassa asian eteen. Vaikka arvostus näitä ihmisiä kohtaan on jo ennestään todella korkealla, se nousi taas monta pykälää ylöspäin. Nyt menin niin sanattomaksi näitä ihmisiä ajatellessani, että siirrän kynän tältä päivältä penaaliin. :)


perjantai 1. huhtikuuta 2016

Halolla palloon

  Piti oikein tarkistaa, että onko tämä todellakin vasta toinen työharjoitteluviikko, joka on menossa? Ei tunnu yhtään siltä, että on taas aloitettu alusta. Vaikka on ollut pois, niin ei ole kuitenkaan ollut pois. Vaikea selittää, mutta siltä se tuntuu.

  Näinä tämän viikon päivinä on meikäläistä vedeltu halolla päähän oikein olen takaa. Positiivisesti. Parhaat vastapallot tulee tietenkin asiakkailta, mutta on niitä muutkin ihmiset tarjoilleet ihan kohtuullisissa määrin.

                                                                 (xoxo Erkki)

  Ehkä paras tuli eräältä toiminnanohjauksen kannalta haastavalta asiakkaalta. Se muutos, mikä reilun puolen vuoden aikana on tapahtunut, on todella suuri. Muistan itse sen asiakkaan, joka ei saa tehtyä yhtään mitään, jos häntä ei kädestä pitäen ohjaile jatkuvasti. Nyt hän toteutti useamman pyynnön peräkanaa ja osallistui vielä itse aktiivisesti tilanteen ongelmanratkaisuun. Kun lähtötilanne oli se, että jokainen toiminta piti ohjata yksi kerrallaan ("Nyt mennään hevosen luo", "mennään karsinaan", "laita riimunnaru kiinni", "ota yksi harja käteen" jne.), niin nyt tämä sama asiakas toteutti vaivattomasti kehotuksen "pujottele kartiot, sitten taluta hevonen kokorataleikkaa Hoosta Beehen ja vaihda suunta". Ja asiakas vielä itse pyytämättä hoksasi vaihtaa oman talutuspuolensa suunnan vaihtuessa. Katselin vähän niinkuin monttu auki suorittamista. Kolme asiaa samassa lauseessa eikä ongelmia suorittamisessa. Teki mieli hihkua siellä laidalla, mutta onnistuin kuitenkin pysyttelemään viileänä (keep my cool).

  Enhän mä tiedä käykö hän esimerkiksi toimintaterapiassa hevosharrastuksen lomassa, mutta vaikka kävisikin, niin uskon, että myös hevostoiminnalla on saatu aikaan erittäin positiivinen muutos toiminnanohjauksen haasteissa.



  Jos osaa ihmiset, niin osaa ne hevosetkin. Kaisa ihana muruheponen näytti pitkästä aikaa, että osaa hänkin olla hyvän mielen hevonen. Jos tunnista ei tule oikein mitään, koska hevonen on niin hyväntuulinen, niin tunti on silti kokonaisuudessaan antanut enemmän kuin mitä voi edes vaatia. Mietin siinä alkutunnista ravaillessani, että voi kun saisi Sinille raviin samaa vaivattomuutta (lähinnä oman moottorin toimivuutta), niin se olisi likipitäen täydellinen ratsu. Käynti ja laukka on sellaisinaan sillä tosi ok, mutta tuo ravi tuppaa ainakin mun kanssa sammumaan. Kaisan kanssa kävi tällä kertaa niin, että vaivaton, eteenpäinpyrkivä ravi muuttui laukassa hanskastalähdöksi :D Enpä muista milloin viimeksi olisin jumittunut laukkaamaan pääty-ympyrälle, koska hevonen karkaa hanskasta jos suora aukeaa! Siinä kohtaa tuli ikävä Mäkkylän laidunpeltoa ja laukkarataa ;)

                                                (Muruheponen vasemmalla)


  Tähän mennessä viikko on siis sisältänyt vaikuttavuutta useammasta suunnasta (mainittuna vain nämä kaksi), hyviä tuulia, positiivisuutta ja hyviä oppeja jatkon kannalta. Kaksi päivää jäljellä; hevosmessut ja vammaisratsastuksen tutustumispäivä Harmoniatallilla. Harvemmin osuu näin mahtavaa viikkoa eteen!


Hae tästä blogista

Suositut tekstit