Your Magic: Minna

  Sain vihdoin jatkoa Your Magic -sarjaan, jossa siis sana on teillä, hevosavusteisesti kuntoutuvat. Ensimmäisen osan kirjoitti  Pilvi, ja nyt vuoron otti Orimattilalainen MS-tautia sairastava Minna.
(Minnalla ei ollut kuvia itsestään ratsastamassa, joten nuorimmaiseni lainasi omiaan :D )

Olin kymmenen kertaa Päijät-Hämeen Neuroyhdistyksen järjestämässä ratsastusterapiassa. Olen aina pitänyt kaiken maailman elukoista ja seuraan raviurheilua aktiivisesti, joten ennakkoasenne oli myönteinen.

Olin kuitenkin ällikällä lyöty, miten suuri vaikutus sillä olooni oli.

Pahimmat oireeni ovat ataksia, spastisuus, tasapainovaikeudet ja kivut. Oireisto painottuu vasemmalle puolelle, mutta kyllä oikeakin on osansa saanut. Kognitiivisia oireita ei pahemmin ole, ja fatiikki vaivaa vain ajoittain. Tasapainovaikeuteni ovat kohtalaisia. Toisaalta vaikuttaa plakki pikkuaivoissa ja toisaalta spastisuus. Spastisuus on sikäli hankalampi, että kireillä ja särkevillä puupökkelöillä liikuskelu on apuvälineiden kanssakin aika ikävää. Vasemman puolen heikkouden kanssa on jo oppinut elämään.

Sitten tuli Lennon Köpi, 18-vuotias suomenhevosruuna.

Köpi on loistava terapiaratsu, rauhallinen setä, joka on jo nuoruuden metkut metkuillut eikä yhtään osoittanut mieltä, vaikka tällainen tasapainoton romahti selkään. Siinä tassuteltiin ympäriinsä, kurvailtiin ja tehtiin jumppaliikkeitä. Joskus se otti suunnittelemattoman pikkupysähdyksen ihan omineen. Se oli oikein hyvä vartalonhallintaharjoite. Ratsastuksen jälkeen seurasi Köpin herkkuhetki, kun annoin sille kuivaa ruisleipää kiitokseksi. Sitten vähän höristiin ja rapsuteltiin. Ja hymyilytti koko viikonlopun.

Selässä istuttiin ilman satulaa ja jalustimia, pelkän huovan päällä. Silassa on kahvat, joista pidellään kiinni. Terapeutti ohjeisti liikkeet, ohjaaja talutti hevosta riimusta ja mä temppuilin selässä parhaan kykyni mukaan. Ensimmäisillä kerroilla olin notkea kuin hiilihanko ja vasemman puoliskon asentoa piti tarkkailla jatkuvasti, mutta ajan kanssa oikenin.

Lähes kaikki fyysiset oireet helpottuivat. Ataksiaoireet vähenivät. Kivut olivat siedettävämmät. Spastisuus asettui merkittävästi. Mikään oire ei kadonnut kokonaan eikä pysyvästi, mutta kaikki lieventyivät niin, että liikkuminen oli helpompaa ja ylipäätään oleminen paljon siedettävämpää. Oireiden lieventyminen helpotti kovasti tasapainovaikeuksiani. Uskalsi ihan pelotta mennä koiran (ja rollaattorin) kanssa metsään kävelylle, vaikka maasto on epätasaista ja juurakoita siellä täällä.

Viikon-kahden väli oli melko optimaalinen. Sitä pidemmällä oireet alkavat palata. Kivut ensin, ataksia sitten ja perässä seuraa spastisuus. Vaikka saan fysioterapiaa viikoittain, se ei korvaa ratsastusterapian vaikutusta kuin osittain. Valitettavasti.

Ihmisiä, jotka tämän järjestivät, ei voi kuin kiittää. Osaavia, loputtoman kärsivällisiä ja huumorintajuisia.

Psyykeen terapia vaikutti valtavasti. Olen muutenkin elukkaihminen, ja suurin kauhuni on, että nyt 10-vuotiaasta skotlanninterrieripojastani jättää aika ja olen vallan ilman eläintä. Kuka vie ulos? Kenen kanssa jutellaan? Miksi ylipäätään viitsii aamulla nousta? Viikoittaiset treffit Köpin kanssa olivat viikon kohokohta.

Kun viimeisestä kerrasta on pari kuukautta, pystyy jo arvioimaan paremmin.

Tilanne on palannut lähes ennalleen. Spastisuus on palannut. Viime kerralla fysioterapiassa käydessäni terapeuttiparka yritti oikoa minua makaamaan plintillä suorassa. Saman tien, kun selkänsä käänsi, oli vasen kylki jo kuronut ruhon kiemuraiseksi. Ristiluun ympäristö kiristyy niin, että jalkojen hermotus jää jumiin ja niidenkin spastisuus lisääntyy. Ei ole meno kovin letkeätä. Olen joutunut taas turvautumaan toissijaiseen kipulääkkeeseeni (800mg Burana), vaikka sen vaikutus neuropaattiseen kipuun on melko mitätön.

Ataksia on alaraajoissa muihin oireisiin verrattuna melko harmiton. Paikallaan seistessä jalat hytkyvät. Kädet, varsinkin vasen, ovatkin toinen tarina. Ei juuri toimi kymmensormijärjestelmä, ja neulominen (viimeisiä henkireikiäni) on luvattoman hankalaa. Veitsien kanssa reuhaaminen kannattaa rajoittaa niihin parempiin päiviin.

Kuntoutussuunnitelma on Kelassa hyväksyttävänä, ja siinä todetaan ratsastamisen vaikutus sekä ruhoon että psyykeen. Saa nähdä, miten Kela asiaan suhtautuu.

  

 Kiitos Minna!! Toivotaan, että Kela myöntää sulle ratsastusterapiaa!! Sillä on niin selkeät hyödyt ja toimintakykyä ylläpitävä vaikutus.  Kannattaa painottaa hakemuksissa tuota spastisuutta sekä hevosen liikkeen ja lämmön uskomattoman hyvää vaikutusta siihen. Myös psyykkiset ja sosiaaliset tekijät kannattaa mainita, vaikka ymmärtääkseni ratsastusterapiapäätökset painottuvat yhä hyvin paljon fyysisiin tekijöihin. Mikäli ratsastusterapiaa ei myönnetä, hyödyt kuitenkin ratsastuksesta, jos omakustanteisesti pystyt sitä harrastamaan. Vaikka pelkkä käveleminen ilman satulaa kahvavyöllä (niinkuin nytkin olette tehneet), antaa sulle apua oireisiin. Jos kahvavyötä ei tallilta löydy, niitä voi joistain apuvälinevuokraamoista kysyä lainaan/vuokralle.

http://www.malike.fi/fi/valineet/toimintavalineet/kotiymparisto/terapiavyo-ratsastukseen/

 Esim. Malikkeella vuokra 10e/kerta.

 Mikä tekstissä pisti silmään, oli "Päijät-Hämeen neuroyhdistyksen järjestämä ratsastus". Mahtavaa, että yhdistykset järjestävät tälläisiä kokeiluja!! Meilläkin Pirkanmaan neuroyhdistys järjesti aikanaan yhden ratsastusterapialuennon (Christel Wütig-Vihma) ja ratsastuksen kokeilupäivän (Vahannan Ratsutila, Ylöjärvi). Tungin tietenkin itseni mukaan molempiin ;)


 Jos juuri sä haluat oman tarinasi kerrottavaksi, niin laita mulle viestiä! Autan tarvittaessa tekstissä, joten siitä syystä ei kannata jättää tarinaa kertomatta!

Yllätyshyökkäys laitumelle

  Kipaisin kaupan kautta porkkanapussin ja suuntasin Papparaista moikkaamaan laitumelle. Juhannuksena sain puhelimeen laidunkuvan, jossa oli melko pyöreä, hyvävointisen oloinen pappaheppa, mutta jälkeenpäin tuli ilmoitus, että se on alkanut laihtumaan taas. Lisäruokinta laitumelle aloitettiin ja katsotaan mikä on tilanne myöhemmin.

  Menin vähän sillä varauksella, että HH saattaa olla huononkin näköinen, mutta ei! Olin ehkä varautunut pahempaan, koska koin positiivisen yllätyksen, kun ne laitumelta löysin.

  Ja kukas se sieltä ensimmäisenä vastaan lähtikään <3 Arvasin sen kyllä etukäteen, mutta silti!

  Muut seurasivat perässä, viimeinenkin siinä vaiheessa kun ensimmäinen porkkana napsahti poikki. Lahjoin kaikki, mutta pidin huolen siitä, että pappa sai eniten ;) Lihakset oli pudonnut ja inansa kylkiluut paistoivat ihon alta, mutta mieleltään herra oli hyvinkin pirteän ja virkeän oloinen.

   (kuvakulmasti riippuen esim. tässä ei näy kylkiluut yhtään...Laitan kuitenkin mielummin näitä "edustavampia" kuvia, koska kyseessä ei ole oma hevoseni)

  Kun porkkanat oli syöty, pappa vielä hengaili hetken mun ympärillä (vähän kuin odottaen mitä nyt tapahtuu. Lähdetäänkö vai eikö lähdetä?), mutta kun tajusi, että tulin sinne vain pyörimään ja häiriköimään, se lähti kaverinsa kanssa jatkamaan syömistä. Ainoastaan shettis jäi mua tökkimään ja tutkimaan, koska se ei halunnut uskoa, että porkkanat loppuivat. Ja itseasiassa se olikin melkoisen sitkeä sissi... Ja kaipasi ilmeisesti vähän tekemistä.

  Kokonaisuudessaan käynti jätti ihan positiivisen ja odottavan fiiliksen. Jospa me syksyllä vielä päästäisiinkin jatkamaan yhteisterapiaa. Tai oikeastaan varmaan jo ihan läpiaikoina, koska patukka lähtee varmasti mielellään lenkillekin. Pienellä varauksella kuitenkin seuraan lisäruokinnan puremista. Hevonen on kuitenkin jo 24-vuotias ja ravinnon imeytyminen on selkeästi heikentynyt. Ja kokoajan kun olen papan luona käynyt, on jonkinasteiset suolisto-ongelmat olleet mukana. Mutta katsotaan ja kuulostellaan! Kaikesta eniten kuitenkin haluan, että hevonen saa lähteä saappaat jalassa kun sen aika on.

  HH on kuitenkin se mun ykkösvaihtoehto, joten katson ensin tämän tilanteen loppuun ennenkuin hommaan uutta kaveria <3

Hevosen Voima Instagram

Loin yhdistykselle Instagram-tilin, joten tervetuloa seuraamaan
https://www.instagram.com/hevosenvoimary/

http://www.hevosenvoimary.fi/

Kosketus

http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi_hyvin/terveys/halauksen_puute_tekee_ihmisesta_sairaan

 Hyvä artikkeli, joka pamahti jostain mun uutisvirtaani. Myös hevoset mainittu ;)

 Meillä jokaisella on ympärillämme alue, koskemattomuuden kehä, jota me toivomme kunnioitettavan. Toisilla pienempi, toisilla isompi. Itselläni kuulemma yllättävänkin suuri. Sitä voi hieman testata pyytämällä toista ihmistä lähestymään itseään (ei ehkä mielellään oma puoliso/kumppani tai vastaava, koska hänet päästää jokatapauksessa lähemmäksi) ja pyytämällä toista pysähtymään, kun oma olo alkaa tuntua siltä, ettet halua häntä enää lähemmäksi. Aikanaan kun tätä mullakin (muistaakseni psykoterapiassa) testattiin, pysäytin terapeutin jo suurinpiirtein toiselle puolelle huonetta.

 Mun on ollut vaikea hyväksyä ihmisiä lähelleni. Mun nuoruuteen ja kaveripiiriin ei ole kuulunut vastaavanlainen halailu kun nykyään. Enkä itsekään sitä harrastanut ennen MS-tautiin sairastumistani. Kun aloin käymään vertaistukitapaamisissa, mut yllätti se, että kaikki aina ensimmäisenä halasivat. Itseasiassa sain pienimuotoista shokkihoitoakin siinä, kun yhtäkkiä tulee joku ja kaappaa otteeseensa. Mutta aika pian opin sen sietämään ja jopa pitämään siitä.

                                                      (kuva lainattu täältä)

 Kun ajattelen vuosia taaksepäin, niin mä olen huokunut kovuutta ja kylmyyttä eikä mua siksi lähestytty helposti. Ehkä ajoittain se puskee vieläkin näkyviin. Olen itse tietoinen siitä, että tietyissä tilanteissa vaikka sisäisesti toivon jonkun lähelleni, niin ulkoisesti karkoitan kaikki kuitenkin pois.

 Vammaisten kanssa mulla on oma tapani tutkiskella, sietääkö ihminen kosketusta vai ei. Me joudutaan paljon koskemaan asiakkaaseen (korjailemaan asentoa, avustamaan selkään nousussa, tukemaan ratsastaessa jne.). On ihmisiä, jotka eivät siedä ollenkaan kosketusta. MS-tautisiakin löytyy sellaisia, joita ihan hentoinenkin kosketus sattuu. Sitten on niitä, jotka eivät psyykkisistä syistä halua kosketettavan. Ja kaikilla, syystä riippumatta, on siihen oikeus!!

 Jos asiakas tulee oman henkilökohtaisen avustajan kanssa, tarkkailen kuinka paljon avustaja koskee avustettavaan ja mikä on reaktio siihen. Jos mulle tulee jostain syystä tunne, ettei asiakas siedä kosketusta, kysyn siitä vielä erikseen. Muussa tapauksessa kokeilen itse. Uuden asiakkaan kanssa kättelystä on hyvä aloittaa. On asiakkaita, jotka ovat jo siinä vetäneet kätensä pois. Kun tulee sopiva ja luonteva tilanne, saatan koskettaa käsivarteen, selkään, olkapäähän (esimerkiksi opastamisen varjolla). Jos asiakas kavahtaa sitä yhtään, jätän suosiolla kaiken ylimääräisen koskettamisen pois.

 Meillä on käynyt monia asiakkaita, jotka haluavat halata tullessaan ja lähtiessään. Asiakkaita, jotka tulevat koskemattomuusalueelle hyvin estottomasti käyttäessään muitakin aistejaan. Yksi asiakas yllätti mut haistelemalla ensitapaamisella. Se oli hänen tapansa tutustua; haistamalla. Mutta samaahan nuo hevosetkin tekee ;)

 On asiakkaita, jotka eivät tule viittä metriä lähemmäksi ja se heille suotakoon. Jokaisella on oikeus määrittää se oma raja, jonka sisäpuolelle ei halua päästää kuin harvoja valittuja ihmisiä. Jos ketään. Mulla on ollut ystävä, joka ei pystynyt koskettamaan ketään eikä antaa kenenkään koskettaa itseään (traumaperäistä, niinkuin varmaan helppo arvata).

 On halauksia ja "halauksia". Niitä, joilla on merkitys ja niitä, jotka eivät tarkoita mitään. Väitän, että sen kyllä huomaa kummasta on kysymys. Kosketus on kosketus, vaikkei siinä olisikaan "henkistä halausta" mukana. Mä kuitenkin elän siitä. Neuvolassa aikanaan kun omien lasten kanssa siellä kävin, sanottiin että hellyyden määrä päivää kohti on vakio. Mikäli lapsi ei sitä saa päivän aikana, se ottaa sen yöllä. Mun kohdalla on ilmeisesti käynyt niin, että puutostila on järkyttävän suuri kylmien ja kovien vuosien jälkeen :D Ehkä juuri siksi olen ymmärtänyt koskettamisen merkityksen ja oppinut ottamaan sitä vastaan. Siltikään en hyväksy ihan kaikkia ihmisiä omalle alueelleni ja toivon yhtälailla, että sitä rajaa kunnioitetaan. Mun lähelle on yhäkin helpompi päästä fyysisesti kuin psyykkisesti.

  Kaiken tämän läpätyksen pointti oli se, että olen artikkelin kanssa täysin samaa mieltä. Tapani mukaan, en taaskaan osannut tätä tiivistää tuohon yhteen lauseeseen. Olisin päässyt itsekin helpommalla. Mutta harvemmin menen muutenkaan yli siitä, mistä aita on matalin ;)

                                                              (kuva lainattu täältä)

Postaushaaste

  Nyt se kybätonni meni sitten rikki, enkä mä ehtinyt mukaan!! Mutta hei, kiitos x 10 000! Toivottavasti olette saaneet jotain irti.

  Tänään on alavireinen päivä ja mä oon koko aamupäivän miettinyt millä piristäisin itseäni. Muutamat ihmiset ovat huomanneet ja huomauttaneet, että jos olen huonolla tai surullisella tuulella, niin mun omista hevosista puhuminen saa mut aina hymyilemään. Joten, mä puhun mun hevosista nyt!! Rekkauduin Jalustin.net -portaaliin tuossa yhtenä päivänä ja siellä kiertää postaushaaste "Jos hevoseni osaisi puhua...". Nappaan sen sieltä tähän.

 Jos hevoseni (sh Turbo-Motskari) osaisi puhua, mitä se sanoisi jos...

...maastossa tulisi peura vastaan?

" (Pysähtyy, katsoo) Ai, tommonen. (Ja jatkaisi matkaa)"

...saisi yhtäkkiä ravikärryt taaksensa?

"Jes! radalle!! Tai ihan sama mihin kunhan mennään!"

...eläinlääkärin auto kurvaisi tallipihaan?

"Lakisääteistä ilmeisesti pukkaa."

...kiukkuisen näköinen ihminen lähestyisi?

Riippuu ihmisestä. Jos kyseessä olisi joku randomi, niin todennäköisesti se ei olisi sanonut mitään, vaan vetäytynyt karsinansa nurkkaan persus ovelle päin. Mutta jos kysymyksessä olisi ollut Mamma eli meikäläinen, niin:

"Ai jaha, sitä ollaan taas pahalla päällä. Eipä muuten olla kauaa kun meikäponi vähän järjestää...!"

...maastoreissulla joutuisitte jonon hännille?

"Menköön kiireisemmät ensin. Meikä ehtii kyllä perille hötkyilemättäkin."

...kengittäjä sovittaisi uutta kenkää kavioon?

"(krooh pyyh, zzzzzzzzz)"  (Hyvä aika päivätorkuille)

...kissa loikkaisi yllättäen heinikosta kentälle?

(Ei mitään. Korva käännähtäisi rekisteröinnin merkiksi, that´s it.)

...esteradalla okserin alle olisi piilotettu vesimatto?

(Riippuu kuskista. Jos ratsastajaan voi luottaa, katsoisi sitä hetken korvat pystyssä lähestyessään, mutta menisi yli. Ei sanoisi siis oikeastaan mitään. Muussa tapauksessa, ja varsinkin jos siellä uiskentelee keltaisia kumiankkoja:

"Mitä hel...!! Joku raja!!"

...ruoka-aika lähestyisi, mutta iltatallin tekijä olisi myöhässä?

"(Armonta oven hakkausta!!) Perkele, ruakaa!! Äkkiä!! Nälkäkuolema!! *pari kirosanaa*"

...satulavyötä kiristettäisiin kiireellä monta reikää kerralla?

(Vanha tuntijuna kestää ja sietää. Korva kääntyisi vähän luimuun.) "Taas näitä..."

...koulutunnilla väistöt kaikkiin ilmansuuntiin alkaisivat ärsyttää?

Ratsastuskouluoppilaan kanssa se, mitä nyt tuntipuksut tekevät: "en mee, en tuu, en sitä en tätä, siinähän yrität, mutta meikää ei enää huvita", Mamman kanssa: "Nää ois paljon mukavampia suorittaa passagessa, kato näin..."

...trailerin silta laskettaisiin alas, ja hevosesi pitäisi kavuta kyytiin?

(Ei mitään. Menisi kyytiin ja sitoisi vielä itse itsensä kiinni ;) )

...olisitte maneesissa ratsastamassa, kun lunta alkaa tippua katolta?

Taas riippuu tilanteesta. Leppoisassa tuntijunan roolissa "älkää ny jaksako kaverit sinkoilla. Menee turhaan energiaa hukkaan", virittäytyneessä tilassa valmennustunnin aikana "(ping pong pädäm futum ja karautus)". Enkä todellakaan tiedä mitä siellä pääkopassa juuri sillä hetkellä liikkuu!

...muut hevoset olisi haettu sisään ja hevosesi olisi jäänyt viimeiseksi?

(Jos ruoka-aika, niin katso kohta: ...ruoka-aika lähestyisi, mutta iltatallin tekijä olisi myöhässä?

Jos muuten sisäänhaku, niin se katselisi maisemia portilla odottaen. Tuskin ajattelisi yhtään mitään.)

  Eikä mun hevonen pettänyt mua tälläkään kertaa, edes haudan takaa. Se sai ainakin hetkeksi mut taas hymyilemään <3

Motivaatio

  Voiko ilman motivaatiota ratsastaa? Toki voi, mutta nämä tapaukset ovat lähinnä niitä surullisen kuuluisia "äiti pakotti" -ratsastajia. Vapaaehtoisuus, oma halu, on motivaation lähtökohta.

  Motivaatio voi olla sekä sisäistä (haluan ratsastaa, koska rakastan hevosia yli kaiken!) että ulkoista (ratsastan kuntoutuakseni/pitääkseni yllä toimintakykyäni). Jos olet seurannut blogiani pidempään, olet huomannut, että kamppailen usein motivaation kanssa. Ei kiinnosta, koska MS sabotoi jatkuvasti. Joinain päivinä (lue: hyvinä päivinä) motivaatio taas on huipussaan ja tuntuu, että tästä voi vielä joskus lähteä vaikka kilparadoille. Kunnes taas vedetään matto jalkojen alta.

         (Ilme kertoo, että motivaatio on ratsastajalta melkoisen hukassa... Sinikin näyttää vähän kyselevän että mikä tässä nyt on homman nimi)

  Minun oma henkilökohtainen motivaationi on täysin mun oma asia ja teen itse työtä sen kanssa. Mutta vammaisratsastuksen ohjaajana mun täytyy pystyä motivoimaan myös mun ratsastajia. Tarjota ulkoisia motivaation elementtejä ja herätellä sisäsyntyistä.

  Helpommin sanottu kuin tehty?

  Siksi olenkin työstänyt itselleni omaa motivaatiokarttaa nimenomaan ohjaajan ominaisuudessa (ja saatanpa hyötyä siitä oman ratsastusmotivaationi kanssa myös). Tähän tekstiin kerään muutamia ajatuksia ja itse hyväksihavaitsemiani toimintatapoja. Faktapohjaa on netti ja kirjastot pullollaan, ja olen omaan karttaani käyttänyt lähdeteoksina useampiakin.

  Tärkein asia myös motivaation suhteen, jonka olen oppinut, on ehdottomasti

                               vuorovaikutus

  Sanallinen vuorovaikutus tulee vasta viimeisenä. Paljon tärkeämpää on sanaton viestintä ja tunnevuorovaikutus. Kopioin suoraan itselleni ylös tämän ja haluan sen siirtää myös eteenpäin:

I : TUNNEVUOROVAIKUTUS

II: SANATON VIESTINTÄ

III: SANALLINEN VIESTINTÄ

  Oppilaan ja ohjaajan välinen vuorovaikutus on kuin talon perustukset. Ilman vahvoja perustuksia talo romahtaa. Erityisasiakkaat jos ketkä, ovat hyvin tarkkanäköisiä asian suhteen, joten hyvän perustan luomiseen kannattaa panostaa! Ilman sitä ei voi päästä eteenpäin.

  Toinen lähes yhtä tärkeä asia, on

                               hyvä ilmapiiri

  Kiireetön, rauhallinen, turvallinen ilmapiiri, jossa on myönteinen ja kannustava suhtautuminen. Jossa tuetaan ratsastajan oppimispyrkimyksiä ja maksimoidaan onnistumisen mahdollisuus. Vahvistetaan uskoa omiin kykyihin. Ilmapiiri, jossa uskaltaa kokeilla ja epäonnistua.

  Kolmantena asiana haluan nostaa esiin

                   mielekkäät oppimistehtävät

  Nyt on pakko kysyä, kuinka moni tulkitsi kohdan "maksimoidaan onnistumisen mahdollisuus" niin, että teetetään niin helppoja tehtäviä, ettei oppilaalla ole vaikeuksia suoriutua niistä? Sitä en tarkoittanut. Pidän sitä jopa oppilaan aliarvioimisena. Riittävän haasteelliset ja mielekkäät oppimistehtävät ovat mielestäni kolmas avain ratsastajan motivaation säilymiseen. Haasta ratsastajaa tehtävillä, joista suoriutumisen eteen hän joutuu tekemään töitä, mutta jotka hän kuitenkin pystyy tekemään. Se lisää ratsastajan itsearvostusta ja uskoa omiin kykyihin. Olen myös jostain teoksesta kopioinut itselleni suoraan ylös seuraavan lauseen: "luonnollinen ongelmanratkaisuprosessi häiriintyy liian tarkalla vaiheistamisella, jolloin tehtävän haasteellisuus katoaa". Tulkitsen sen tarkoittavan sitä, ettei anneta liian tarkkoja ohjeita tehtävän suorittamiseen, vaan annetaan ratsastajallekin tilaisuus osallistua sen ratkomiseen.

  Käytä vaihtelevasti erilaisia, mielenkiintoisia, uusia elementtejä työskentelytavoissa ja tehtävissä.

  Numero 4 on

                            tavoitteet

  Aargh, mä olen niin hyvä tässä! Ohjeistan muita tekemään jotain, minkä koen hyväksi, mutten noudata aina itse niitä. Tässä huomasin sen omalla kohdallani. Mulla ei ole tavoitteita. Ei väli- eikä loppu-. Mulla on enemmänkin ollut se asenne, että "kunhan tässä nyt mennään ja katsellaan kuinka tää tilanne tästä lähtee aukeamaan. Jos lähtee. Tai tuskin lähtee." Ei ihme, että motivaatio loppuu, kun ei ole mitään mihin pyrkiä. Mutta ohjaajan ominaisuudessa en tee tätä virhettä! Selkeät, sopivat, totuudenmukaiset tavoitteet pitävät yllä motivaatiota. Tavoitteiden alle lasken myös hyvän ja rakentavan palautteen. "Konkreettinen positiivinen palaute lisää itsearvostusta!" (Suoraan kopioitu lause omissa muistiinpanoissani, mutta koska en ole kirjoittanut lähdeviitteitä, niin en pysty muistamaan kuka tämänkin viisauden on sanonut). 

  Sekä mielekkäät oppimistehtävät että tavoitteet edellyttävät suunniteltua opetusta. Tai sitten ei, jos olet niin hemmetin hyvä työssäsi ja todella hyvämuistinen ;) Minä en ole kumpaakaan.

  Näillä neljällä asialla selviää jo aika pitkälle. Mun mielestä noi on jopa opetuksen peruselementtejä, jotka pitäisi olla kaikilla ohjaajilla ja opettajilla käytössään. Lisäksi motivaation ylläpitäminen koostuu pienemmistä aihealueista, joita parhaillaan työstän omaan motivaatiokarttaani. 

                                 (Hevonen josta tykkää, on hyvä motivaation lähde ;) )

Tuu lukijaksi jooko?

 Kymppitonni menee rikki varmaan muutamassa päivässä, joten tein johtopäätöksen

---> teitä on enemmän kuin tällä hetkellä rekisteröityneet 5 lukijaa ;)

Jos oikein kauniisti pyydän, niin voisitko klikata itsesi blogin lukijaksi? Oikein tosi tosi kauniisti? Seuraisin mielelläni tilastoja vähän paremmalla silmällä.

Mutta ei ole pakko hei jos ei halua. Pääasia, että luet <3

Ratsastuksen kognitiivisuus

  Tänään olen lähinnä nuoleskellut haavoja yrittämällä olla edes jotenkin hyödyksi. Perkasin mustikoita 4,5h ja kävin poimimassa punaisia viinimarjoja naapurin puskista (ihan luvan kanssa sentään). Samalla touhuillessani mietin, miksi ratsastaminen on niin saakelin raskasta ja nämä mun kohtaukseni haittaa lähes aina ensimmäisenä sitä. Olen ihan vakaasti sitä mieltä, että kyseessä on nimenomaan ratsastuksen kognitiivinen kuormittavuus mun kohdalla. Jos mä jaksan taekwon-do -treenit, pitäis mun fyysisesti jaksaa yksi ratsastustuntikin.

  Eilen mulla tuli täysin kognitiivinen puoli esteeksi. Toki maneesin kuumuus teki huonoa, mutta sekin suurimmaksi osaksi vain ruokki kognition romahtamista. Tajusin, että huonona päivänä en pysty ratsastamaan ryhmässä.

  Mun ideaali on hevonen + minä. Ei ketään muuta. Missään. Ei ylimääräisiä aistiärsykkeitä - niitä nimittäin lähtee pelkästään hevosesta niin paljon, että olen pelkästään sen kanssa jo helisemässä.

  Tiettyyn rajaan asti pystyn itse rakentelemaan itseäni ja hevosta, mutta jos aletaan puhumaan oppimisesta, niin sitä ei yksin tapahdu. Seuraavaksi ideaalein on siis yksityistunti, mutta mä en oikein ole yksäreiden kannattaja omalla kohdallani. En pidä muutenkaan keskipisteenä olemisesta, joten jossain kohtaa mua alkaa ahdistamaan, kun mua kyylätään jatkuvasti. Jokaikinen pienikin virhe nähdään. Siedän yksärit, mutta ne ei oo mun ykkösvalinta.

  Kolmantena joudutaan mukaan ottamaan kanssaratsastaja. Oli niitä sitten yksi tai viisi, riippuu päivästä kuinka ne vaikuttaa mun sietämiskykyyni. Yksi ratsastaja voi olla vaikeampi tilanne kuin viisi. Ainakin jos se yksi on ns. äänekäs ratsastaja. Mut on aikanaan opetettu ratsastamaan niin, että ollaan turvat kiinni selässä ollessa, jollei ole oikeasti jotain tärkeää asiaa. Vastataan jos kysytään, mutta muuten *shhhhh*. Oikeesti, tykkään ja tänä päivänä jopa tarvitsen sen.

  Kanssaratsastajien pitäisi olla ideaalitilanteessa myös samantasoisia itseni kanssa. Hyvänä päivänä on ihan fine humputella vaikka alkeiskurssilaisten esiratsastajana, mutta en mä siitä itselleni mitään saa. Mutta joskus ihan kivaa, no problem! Huonona päivänä ei tule kuuloonkaan. Kun joudut itsesi ja oman hevosesi lisäksi keskittymään siihen mitä muut tekevät (eli suhaavat eteen, taakse, vierelle, pysähtelevät eteen [yleensä hevosen tahdosta], eivät ymmärrä väistämissäännöistä hölkäsen pöläystä) niin se vie voimavarat ihan nollille. Kaikki keskittyminen menee ympäristöön, etkä pysty enää keskittymään itseesi tai omaan hevoseesi. Ensin väsyy kognitiivinen puoli, sitä seuraa fyysinen väsyminen. Ja se on sitten jotakuinkin siinä sen tunnin osalta.

  Joskus mä seurasin mielenkiinnolla opettajan eriyttämistaitoja kyseisissä tilanteissa, mutta rehellisesti olen sitä mieltä, että onhan se hieman epäreilua opettajallekin. Toki siitä pitäisi suoriutua, mutta itse liputan tasaisten ryhmien puolesta.

  Hevonen itsessään lähettää jatkuvasti signaalia. Mitä kauemmin oot hevosten kanssa ollut tekemisissä, sitä paremmin ja tarkemmin niitä lukee. Rekisteröit jokaisen signaalin ja se väsyttää. Väsyttää niin helkutisti. Siinä on ihan tarpeeksi paremmallekin päivälle, ilman ulkopuolista häiriötekijää.

  Vammaisratsastuksen kannalta on hyvä, että olen joutunut kohtaamaan omakohtaisesti nämä kognitiiviset vaikeudet, joten osaan suhtautua niihin hieman ymmärtäväisemmin nyt. Esimerkiksi aivovammapotilaat ja erilaisista kognitiivisista häiriöistä - syystä tai toisesta - kärsivät näyttäytyvät mulle ihan uudessa valossa tämän myötä. Alkaa olla jotain ymmärrystä olosuhteiden järjestämisestä kaikille sopiviksi. Käytännössä se vaan ei ole yhtä helppoa. Ja mä ymmärrän myös nurinan, mitä joskus kuulee tavisten ryhmässä ratsastavasta erityisratsastajasta. Oikeastaan kun mä mietin tätä, niin voiko erityisratsastaja koskaan olla rehellisesti tasavertainen ryhmässä tavisten kanssa? Melkein väitän, että ei. Ihannetapauksessa joo. Erityisratsastajalla on todennäköisesti aina enemmän huomioitavia asioita, mikä tekee hänestä eriarvoisen muihin nähden (enemmän ohjeistusta ja neuvomista ainakin, mikä joskus ärsyttää kanssaratsijoita). Vaikka taidot mätsäisi muiden kanssa, niin (kuten meikäläisellä) tulee muut asiat seinänä vastaan. Ja tällä hetkellä mä pidän itseäni kyllä kaikkein lähimpänä tavisryhmässä ratsastavaa erkkaratsia - ainakin siihen asti kun näen sopivamman.

  Pystyinköhän mä yhtään avaamaan sitä asiaa, mikä mulla oli tarkoituksena? Vai onko tää ihan hepreaa ja avaruustiedettä? Ootko yhtään samaa mieltä? Vai täysin eri mieltä?

 

"Heikompaa voima mik´ riepottaa..."

  Otsikko on lainaus yhdestä mun all time favorite -biisistä, ja kieltämättä isossa roolissa taas tänään. Syy, miksi kohta naputan tänne sen mitä naputan, on yksinkertaisesti se, että se avaa (toivottavasti) hieman lisää joidenkin meidän MS-tautisten elämästä selviytymistä. Joku aika sitten oli joko Iltalehdessä tai Ilta-Sanomissa julkimäsä Saija Varjuksen haastattelu otsikolla "Elämä on pelkkää luopumista" (tai jotain sinnepäin). Varjus jakaa MS-kansaa kahtia ja ottamatta kantaa siihen, kummalla puolella itse olen, olen ainakin tässä asiassa täysin samaa mieltä!

  Lähtölaukaus koko tällä paskalle jaksolle tuli perjantaina, kun itse valitsin lähteä Teivon 40-v. juhlaraveihin. Silloin tosin tietämättä tulevasta kuormituksesta, mutta jos olisin tiennyt, en olisi lähtenyt. Väittävät, että arjen rutiinien heilahdus ruokkii fatiikkia. Ja mun kohdalla se pitää vahvasti paikkansa. Olen täällä maininnut ennenkin, että mun nukkumaanmenoaika on klo 21, jotta pääsen läpi seuraavastakin päivästä. Siitä syystä mä joudun luopumaan monesta asiasta ja olemaan kotona kopassa maate, jotta voin valita seuraavan päivän. Nytkin mä pelasin mielestäni fiksusti - kotona klo 22 ja nukkumassa 23 mennessä. Tuo kahden tunnin heilahdus väsytti mua koko viikonlopun ja vielä vähän tätä alkuviikkoakin. Mutta mä olisin selvinnyt suht kunnialla tästä, jos muuta ei olisi kaadettu niskaan.

  Sitä vain kaadettiin. Koska kysymyksessä on perheasiat, en avaa niitä sen enempää, kuin että henkinen ja fyysinen kuormitus on viikonloppuna ja yhä alkavaan viikkoon jatkuen todella suurta. Ja yöunet sen vuoksi hyvin katkonaiset. Yhdessä nämä kolme asiaa on imaisseet mut täysin tyhjiin.

  Olen yhäkin kaiken jälkeen sen verran ääliö, että vaikka jossain sisällä tiedän, että nyt olisi parasta jättää tähän, niin silti monesti yritän suoriutua. Varsinkin jos kyseessä on joku kiva asia. Sitten tulee turpaan niin että tukka lähtee, sitä heikompaa todellakin riepotetaan ja poljetaan maahan, eikä lopussa käteen jää kuin paha olo ja paskan maku. Ja taas kerran menee erävoitto MäSälle. Ja henkinen vastapallo tärähtää niin, että hetken maistuu veri suussa ja kyyneleet kirvelee silmissä.

  Kyllä, pidän todella tiukasti rutiineista arjessani kiinni, jotta pystyn hoitamaan kodin, lapset ja työn. Mutta kun ne rutiinit heilahtaa, niin koko korttitalo sortuu hetkeksi. Silloin joutuu valitsemaan mikä on ykkösprioriteetti. Koti jää ensimmäisenä. Sitten tasapainotellaan lasten ja työn välissä (mikäli sitä työtä sattuu juuri sillä hetkellä olemaan). Mitään muuta sinne ei kuitenkaan mahdu. Ei, vaikka se olisi kuinka kivaa ja psyykkeelle hyvää tekevää.

  Niin siinä sitten kävikin. Yritin, tuli turpaan ja nyt vituttaa. Saijan "elämä on pelkkää luopumista" on niin totta ja jokapäiväistä meille, joiden arkeen fatiikki vaikuttaa. Mun arkeen se onneksi nykyään vaikuttaa vain heilahdusten kautta, joten ehkä ymmärrät nyt, miksi vältän niitä heilahduksia viimeiseen asti? Jos valitsen heilahduksen, on mun raivattava ainakin viikko tyhjäksi sitä seuraten eikä se yleensä onnistu.

  Koska aloitin siteeraamalla yhtä lempibiisiäni, niin lopetan siteeraamalla toista. Se tulee lyriikoillaan todella lähelle ja mulle se symboloi MS:n ylivaltaa:

                 "Fool, dance with me again
                   I´m your destiny, mark my words
                   Don´t you ever disagree!
                   Fool, kneel for me again,
                   I´m your agony, walk my way
                   I will never set you free!"

Hyvää yötä muruset, mä olen myöhässä rutiineistani (21.22). Tai periaatteessa en, koska melatoniini vaikuttaa noin puolessa tunnissa, eli mulla on jopa 8 minuuttia tehokasta aikaa vielä käytettävänä.

10 000

  Tilastoista huomasin, että ensimmäinen kymppitonni on menossa kohta rikki. Tarkoittaa siis sitä, että näitä höpötyksiäni on luettu kohta 10 000 kertaa. Mitäs kivaa me keksitään kun raja rikkoutuu? Mulla nyt ei ole mahdollisuutta arpoa mitään hienoja erikoissatuloita tai muita ratsastuksen apuvälineitä, mutta jos jollain tulee hyvä ehdotus mieleen, niin ottaisin vastaan enemmän kuin kiitollisena!

  Kaikki käy! Henkilökohtaista huomiointia en pysty bloggerin tilastojen perusteella tekemään (tämä ei näytä kuka sivustolle klikkaa numerolla 10 000...), mutta muuten kaikki toiveet huomioidaan!

Apuvälineitä

  Huomasin aivan järkyttävän suuren mokan! En ole luonut tunnistetta ollenkaan ratsastuksen apuvälineille! Korjasin asian, ja nopealla vilkaisulla lisäsin tunnisteen teksteihin, joissa on jotain apuvälineistä (katson tarkemmin kun ehdin ja jaksan). Nyt löydät kaikki apuvälinepostaukset kirjoittamalla hakukenttään (oikealla) ratsastuksen apuväline tai hakemalla suoraan tunnisteista (oikealla ihan viimeisenä kun skrollaat alaspäin).

  Viikonloppuna me otettiin vähän uusia kuvia SRL:n sivuille. Eräs meistä toi esiin paremman tavan laittaa kumilenkit jalkaan (kiitos sinne mistä keksintö on alunperin lähtöisin!), kuin tällä hetkellä sivuilla näkyvä esimerkki (jossa siis lenkki tulee kantapään takaa. Ei kuulemma auta jalan pysymisessä jalustimessa. Kuva löytyy ainakin tästä postauksesta. Skrollaa ihan tekstin loppuun).

  Ystäväni tekemä opetusvideo kumpparin asentamisesta :)

  Eräältä ratsastajalta löytyi mutkaraippa, ja sain ystävällisesti testata sitä sunnuntain tunnilla. Raipan tarkoituksenahan on se, ettei sun tarvitse raippaa käyttäessäsi tehdä kädellä yhtä suurta liikettä, kun raippa on valmiiksi lähempänä hevosen kylkeä.

  Huomasin, että minä en tällä hetkellä hyödy mutkaraipasta. En huomannut juuri mitään eroa sen käytössä, tai oikeastaan koin jopa etten saanut napautusta yhtä teräväksi kuin taviskepillä. Mutta esimerkiksi kyseisen mallikappaleen käyttäjä kokee hyötyvänsä siitä selvästi. Kuuluu kategoriaan "kokeile itse".

  Erikoissatulan kanssa kävi sellainen pieni moka, että unohdin kokeilla sitä käytännössä! Oikeasti. Minä en muistanut eikä satulan omistajakaan muistanut. Varmaan koska ollaan molemmat mäsänä ja muisti on välillä mitä on. Siitä oli moneen otteeseen puhetta, mutta silti lahopäät unohteli jatkuvasti. Sain kuitenkin kuvan napattua.

  Siinä on istuimella syvyyttä enemmän kuin tavissatulassa. Joskus oli kilpailusäännöissä kohta, jossa määriteltiin kuinka syvä istuin saa enintään olla, mutta nyt en enää löytänyt kyseistä määritelmää, joten se on ilmeisesti poistettu *peukku*.

  Yksi kuvauskohde oli vielä ohjassa oleva lenkki. Sitä esitteli Minna Bode / Hoonika.

  Nostan tähän vielä yhden asian esiin, joka voidaan ajatella apuvälineenä tai sitten ei. Ihan kuinka itse tykkää. En tiedä kiinnittikö kukaan huomiota ratsastuspilatespostauksessa pukin päällä olevaan satulaan? Tai paremminkin sen polvitukiin. Jos mulla joskus on vielä oma hevosvoima, niin mä haluuuun satulan, jossa on tollaiset extraisot polvituet <3

  Tässä oli taas jotain tähän lähtöön. Joskus, jos ja kun tätä matskua alkaa olemaan enemmänkin, niin koitan koota nämä kaikki samalle sivulle omaan osioonsa.

Usko itseesi

  Tässä on lähtötilanne demonstroituna:

  Vajaa vuosi taaksepäin. Sain hädintuskin hypättyä jalat maasta ilmaan. Jaloissa ei ollut voimaa, eikä päässä uskallusta. Tasapaino heitti.

  Sen jälkeen kymmeniä käveltyjä kilometrejä hevosen ja asiakkaiden kanssa, tasapainon treenaamista hevosen selässä ja itseluottamuksen harjoitusta taekwon-don avulla. Kun katsot alla olevan videon, pidä mielessä alkuasetelma; konttaamalla eteenpäin kun kävelykyky on viety lähes kokonaan. Silloin mä ajattelin, että jos mä joskus vielä kävelen, niin en koskaan enää pidä sitä itsestään selvyytenä ja nautin joka askeleesta.

  Tohon olis voinut laittaa vielä neljännenkin mitsin, mutta itseluottamus ei riittänyt enää siihen. En oo uskaltanut edes yrittää, koska pelkäsin kaatumista, kompastumista, tasapainon menetystä, yleensäkin epäonnistumista ja blaa blaa. Monelle toi on varmasti ihan piece of cake, mutta ei mulle. Mulle toi on iso juttu. Mä olen viimeisen vuoden aikana tehnyt juttuja, joihin en enää uskonut koskaan pystyväni. Mutta mä pystyn tekemään enemmän kuin mihin itse uskonkaan. Tiedän, missä mun raja menee jos kysyn itseltäni mihin pystyn. Mutta jos uskon itseeni, pystyn vielä parempaan. Siinä tapauksessa en vielä tiedä missä lopullinen raja menee.

Ilmainen uusinta:

Toinen esimerkki mielen voimasta. Mä en osaa murskata. Me on kerran kokeiltu harjoituslautaan potkulla. En osaa enkä tiedä tekniikkaa enkä mitään muutakaan. Enkä usko saavani mitään aikaiseksi. Sitten mun mies yllytti mua. Kolme kertaa paksummalla laudalla kuin harjoituslauta. Nauroin sille, että unen näit. Siinähän sattuu käteenkin eikä se mihinkään katkee. Laitoin hanskan käteen ja sanoin että kato nyt:

Ei lähellekään. Mutta sit se vähän aikaa psyykkas mua ja musta alkoi tuntua, että haluan sen laudan rikki. Sami sanoi, että ajattele että se on paperia ja meet siitä helposti läpi.

Ja se oli paperia. Ainoa mikä muuttui, oli se, että halusin siitä läpi. Tää murskaus ei kuitenkaan oo mun juttu ja jätän sen jatkossakin niille, jotka sitä haluavat tehdä, mutta tulipahan kokeiltua :) Sain siitä kuitenkin itselleni hyvin tärkeän psyykkisen muistutuksen.

Ratsastuspilates

  Koska vammaisratsastusleirin teemana oli istunta (ja sen parantaminen), oli apuun kutsuttu ratsastuspilatesohjaaja Aira Toivola. Lauantaina aloiteltiin asiaankuuluvasti pukilla ennen simulaattoriin tai hevosen selkään menoa.

   Mun lähtöasento oli tämä:

  Tuolla oli menty ja pärjätty tähän asti ja luulin aina, että se on ihan ok. Silloin kun olen ratsastuksen aloittanut, ei istuntaan juuri kiinnitetty huomiota. Istunta oli ehkä enemmänkin painonsiirto oikealle tai vasemmalle, vähän eteenpäin työntäen esim. keskiaskellajeissa tai vähän jarruttava siirtymisissä alaspäin. Mä en edes muista, koska meille ensimmäisen kerran puhuttiin istunnasta ylipäätään :D Tuntui, että ihan sama kuinka siellä selässä keikkuu, jos hevonen kulkee (tai vaikkei kulkisikaan). Ylläoleva asento on siis mulla todella tiukasti selkärangassa (vaikka sairaus sitä nykyään heiluttaakin).

  Mun lonkat oli aavistuksen sisäkierrossa ja alapohje vähän turhan edessä. Vähän takanojaa eikä keskivartalo käytössä ollenkaan. Ihan noin niinku päällimmäiset tässä eritellen... ;)

  Hetken aikaa korjailtiin palikoita oikein päin, harjoiteltiin hengittämistä ja eri osien kytkentää toisiinsa. Musta tuntui, että mä istun ihan jouskarina pukilla! Kaarevana ja ihan hirveessä etukenossa. Niinku näin (punainen osa):

  Ei kukaan tollain siellä selässä istu!! Mutta todellisuus oli kuitenkin tämä:

  En sitten yhtään etukenossa, vaan paremmassa asennossa kuin lähtötilanteessa. Tässä oli ensimmäinen hoksaisu siitä, että tunne ei ole sama kuin todellisuus. Pukilla haettiin parempaa asentoa, mutta tässä ei vielä konkreettisesti nähty sitä, kuinka se hevoseen vaikuttaa... Mun reitti oli ideaalinen: pukilta simulaattoriin ja siitä Hoonikan selkään. Joillain se oli erilainen. Mulle toi reitti oli kuitenkin paras mahdollinen (ja mahdollisti myös apuvälinekuvauksia siirtymisten välillä).

  Tässä kohtaa itseäni kiinnosti suunnattomasti nähdä vaikutus hevoseen, koska sen perusteella voin määrittää itselleni, onko tämä ihan höpönpöppöä vai oikeasti hyvä juttu. Suomalainen ei usko ennenkuin se näkee ja kokee ;)

  Sunnuntai aloiteltiin mattotunnilla heti aamulla. Mentiin aika rennosti, jottei syödä kaikkia voimavaroja päivältä. Aamupilateksen jälkeen nappasin itselleni heti ensimmäisen simulaattorivuoron ja hyödynsin Airaa pyytämällä hänet asettelemaan mut oikein vielä Simonkin selkään.

                                                (Kuvassa en ole minä!)

  Nyt yritin simulaattorissa hyödyntää koko puolituntisen tehokkaasti, istumalla uudella tavalla alusta loppuun. Simon jälkeen oli aika testata uusia oppeja Hoonikan kanssa ja tarkastella onko niissä järkeä vai ei. Olen loppuun asti kriittinen uusien asioiden kanssa ;)

  Aira oli itse ohjaamassa meille tuntia. Mentiin pareina, jotta jokainen saa tarpeeksi henkilökohtaista ohjausta. Etsittiin palikat paikoilleen ja aloitettiin tunnustelu käynnissä, hidastamalla käyntiä ja tekemällä pysähdyksiä pelkkiä vatsalihaksia käyttäen. Heitin ohjat täysin pitkiksi, jotten vahingossakaan tunne kiusausta huijata ohjasta vetämällä. Nimittäin tunnustan nyt julkisesti tässä, etten ole koskaan, ikipäivänä pysäyttänyt hevosta pelkällä istunnalla. Olen aina huijannut vähän ohjalla, koska hevonen ei vain ole pysähtynyt (ja syykin siihen selvisi hetken päästä...). Ja Hoonika pysähtyi. Kerta toisensa jälkeen. Olin kieltämättä hieman ällikällä lyöty.

  Seuraavaksi harjoiteltiin keventämistä (ihanaa, flashback vuoteen 1989 :D). Siinä me taidettiin ensimmäisen kerran kokeilla vanhan ja uuden istunnan vaikutusta. Ensin uudella, sitten hetkeksi paluu vanhaan ja taas korjaus uuteen. Hevosessa tapahtui ihan uskomattoman selvä muutos! Se alkoi vanhassa juosta mun alta pois. Siinä kohtaa mulla lamppu välähti ensimmäisen kerran; voiko oikeasti olla...? (palaan tähän kohta tekstissä)

  Mentiin vähän harjoitusraviakin ja taas sama ilmiö. Pyysin, että otettaisiin vielä laukkaakin, koska halusin varmistuksen ylläolevalle "voiko olla..." -asialle. Ja taas, täysin sama reaktio: kun meikä palaa vanhaan, hevonen karkaa alta pois. Se suorastaan singahtaa eteenpäin. Ja katoaa hanskasta.

                         (Edes Hoonika ei tykännyt mun vanhasta istunnasta! :D )

    Asiansa voi esittää vaikka kuinka vakuuttavasti. Pelkällä vakuuttavalla puhumisella saa monet ihmiset uskomaan asiaansa. Ei tehoa mun kohdalla. Mä haluan päivänselvät todisteet ja sain ne. Mulle ei jää mahdollisuutta kyseenalaistaa, koska ero uuden ja vanhan välillä oli noin selvä. Nyt mä voin valita palaanko vanhaan vai aloitanko ajamaan uutta sisään. Uusi tuottaa suuren määrän tehtävää työtä, mutta se oli niin paljon tehokkaampi työskentelytapa kuin vanha. Mulle itselleni oli elintärkeää päästä kokeilemaan tätä myös oikean hevosen selässä. Pukilla ja Simolla ei pysty kokemaan sitä kuinka hevonen reagoi. Ja mulle se reaktio oli se viimeinen ja tärkein todiste.

  Sitten se "voiko olla...?" -asia. Olen aina luullut, että tunnen itseni parhaiten, mutta taas se sama, tunne ei välttämättä vastaa todellisuutta. Mua ei ole juuri ohjeistettu istunnan osalta terveessä hevoselämässä ja oon aina pitänyt sitä heikoimpana lenkkinäni. Mulla on pohje ja ohja, joilla vaikutan hevoseen. Istunta roikkuu siinä mukana ja tekee mitä tekee, tai on tekemättä mitään.

  Kerran sitä mulle jo tarjottiin ratkaisuksi, mutta kovapäisenä en ollut samaa mieltä. Nyt mä kuitenkin tiedän, että mulle on puhuttu, taas kerran, pelkkää asiaa. Nyt mä saan sitten madella nöyränä tunnustamaan, että oikeassahan siinä oltiin. Jostain syystä asiat menee joskus mulle perille kantapään kautta, niin kuin nytkin, mutta toisaalta eipähän tule purematta nieltyä kaikenmaailman schaissea, mitä yritetään tähän luupäähän tunkea. #olistaaspitänytuskoa, #onsehyvä! #ratsastuksenopettaja ;)

  Enivei, mun silmät aukesi - oikeastaan rävähtivät auki - tän ratsastuspilateksen osalta. Kaikki meni niin suvereenisti järkeen jo puheen tasolla, ja testattiin hevosen selässä toimivaksi. Jatkossa tulen kyttäämään Airan istuntakursseja lähiseudulla ja varmasti tulen osallistumaan uudelleen taloudellisten resurssien puitteissa.

http://www.ratsastuspilates.fi/

  Kiitos Aira ja Ari, Sappeen Ratsutila, Hoonika, SRL. Kiitos leirikaverit Ressu, Katja, Minna, Heli, Marjat x 2, Ilona ja Kirsi. Tämä kokemus oli yksi tämän vuoden parhaita!