keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Tarinatuokio

  Olipa kerran erityisratsastaja. Erityinen ratsastaja ratsasti erityisellä hevosella erityisissä olosuhteissa ja erityisissä puitteissa. Tunnit sujuivat melko neutraalisti. Vähän ravia siellä, toinen pätkä täällä, voltin pyöräytys käynnissä - ihan tätä perus erityisratsastusta.

Eräänä päivänä erityisratsastaja kysyi: "voidaanko tällä kertaa tehdä jotain erityistä?"

Ohjaaja vastasi: "Toki! Ja mitähän se sitten olisi?"

"Avo- ja sulkutaivutusta"

"Aha...öh...tota..."

"Oon tehnyt niitä ratsastusterapiassa"

"Aha. Okei... No, voidaan toki koittaa..."

  Varmaankin melko skeptisenä, ohjaaja antaa erityisratsastajalle melko vapaat kädet alkuverryttelyyn, pyytäen kuitenkin tekemään paljon ympyröitä, voltteja ja kaarevia uria tulevia taivutusväistöjä ajatellen. Alkupalaksi ratsastaja pyöräyttää 10 metrin ravivoltin. "Mitä hittoo?!? Pystyykö se tuohon?" Näköjään, koska toistaa saman useampaan kertaan. Mitäköhän muuta sieltä vielä vakan alta löytyykään?

  Avotaivutusta tehdään pitkillä sivuilla. Pienellä sanallisella avittamisella hevonen tulee juuri ja juuri kolmeksi uraksi luettavaa väistöä, taipuen kaulasta ja jopa inansa rungosta. Kun ohjaaja avittaa ratsastajaa lisää, on lopputulos selvä avotaivutus! Oho!!

  Sulkutaivutusta kokeillaan "eskaritasolla", eli ratsastamalla pohkeenväistöä pitkää sivua pitkin ja kääntämällä sitten asetus toiseen suuntaan. Ei tarvitse taipua, ei kulkea neljällä uralla, kunhan tulee vähän sinnepäin. Mutta hupsistakeikkaa, todennäköisesti hevosella on suuri rooli tässä, sillä vaikka tullaan jalat kolmella uralla, niin selkeä taivutus on taas kaulassa ja inansa myös rungossa. Vaikea sanoa, kuinka paljon on ratsastajan vaikutusta ja paljonko hevosen vastaantulemista. Ratsastaja loistaa kuin Naantalin aurinko. Vaikkakin hevosen avustuksella, on ratsastaja saanut itselleen mahtavan kokemuksen ja todisteen omasta pystyvyydestään. Häntä on haastettu omasta, hevosen ja ohjaajan toimesta ja tehtävässä on onnistuttu. Tällä tunteella ratsastaja porskuttaa monta päivää.

 End of story.

  En kerro mistä tarina on tullut, mutta se on tosi tarina. On ihan sama kuka ratsasti, kuka ohjasi ja mikä oli hevonen. Tarinan opetus on se, että vammaisratsastaja saattaa pystyä tekemään paljon enemmän, kuin mihin hänen ajattelisi pystyvän. Hän tarvitsee vain tilaisuuden, luottamista ja kevyttä tönimistä oikeaan suuntaan.

  Tarina herätteli itseänikin. Vaikka olen mielestäni rohkealla taktiikalla muutenkin liikkeellä, niin tämä oli toinen kerta kun kyseessä on ratsastaja, joka joko tietoisesti pitää kynttilänsä vakan alla tai sitä ei ole kaivettu sieltä esiin. Ehkä siksi tämä meni osittain ihon alle, koska luulen, ettei oma kynttilänikään ole vielä näkyvillä. Se on hyvin paksun styrox-kuplamuovi -yhdistelmän alla, josta sitä joutuu kaivamaan kaksin käsin ja jopa lapiolla. Oikeastaan oikein kaivurilla. Mutta jossain tuolla syvyyksissä se on.

 Eikä WAU-elämysten tarvitse olla näin vaativia onnistumisia. Asiakas, joka on ennen ravannut vain pitkän sivun, menee yhtäkkiä koko kierroksen, on yhtä WAU. Arka ratsastaja, joka aloittaa ravaamisen kolmella askeleella, mutta menee lopputunnista jo 25 askelta, on yhtä WAU. Tai ratsastaja, joka ei uskalla irrottaa kättään ohjasta, ratsastaa loppukäynnissä molemmat kädet irti ohjista. Ja niin kauan kun näitä tilanteita tulee, se kannustaa jatkamaan, sekä ratsastaa että ohjaajaa.



1 kommentti:

Hae tästä blogista

Suositut tekstit