Jiihaa!!

  Tampere goes Western takana. Katja Ståhl oli paikalla ja onkin ehtinyt yön aikana jo kirjoittamaan blogiinsa http://blogit.apu.fi/kavioliitossa30v/kavioliitto-goes-western/ tapahtumasta. Huomatkaa muuten, että "eurooppalainen ratsukko" tarkoittaa Kaisaa ja minua... Ilmeisesti ei siis näytetty kovin vammaisilta, kun meidät on tituleerattu siellä näin.

  Kuvia mulla ei vielä ole tapahtumasta laittaa, mutta pari videon pätkää voin jo jakaa. Ensimmäisessä Kaisa menee ensimmäistä kertaa sillan yli. Se meni just niinkuin olin etukäteen aavistellutkin; ensin tarkastelu ja sitten rohkeasti yli!

 Trail-radan tehtävät olivat peruutusta lukuunottamatta helppoja meille, mutta toisaalta ei tehtykään esimerkiksi laukkaosuutta ollenkaan. Kaisa ei siitä olisi välttämättä kunnialla edes suoriutunut, koska laukat esitetään Trailissa hyvin hitaassa ja kootummassa laukassa. Olisin kuitenkin kokeillut jos olisi pyydetty - mutta ehkä ei haluttu tehdä TRS:n puomeista tulitikkuja ;) Myöskään portin avaamista ei kokeiltu, mutta se johtui todennäköisesti siitä, että se oli ns. oikean käden portti ja kanssani rataa testaavalla toisella ratsukolla vammaisuus kohdistuu nimenomaan oikeaan käteen. Tasa-arvon nimissä siis.

  Pujottelutehtävän ohjeistusta en ymmärtänyt ollenkaan, mutta olin katsonut kuinka Trail-ammattilainen sen ratsasti ja pistelin menemään saman tien. Se oli kuulemma vaikein tie siinä tehtävässä. Tokikin Trailissa siinä lasketaan jotenkin askelmäärät ja mitä vielä, joten tuskin se meni ollenkaan puhtaasti, mutta tie kurvailtiin kuitenkin haastavimman mukaan. Itselle se ei tuntunut ollenkaan haastavalta. On tullut sen verran kurvailtu erilaisia estetehtäviä aikanaan, joten totta puhuen tehtävän haastavuuden on pakko tulla nimenomaan tahdista, temposta, ratsastajan eleettömästä ratsastamisesta yms. (Trailissa ohjat roikkuivat kokoajan ihan löysänä, joten ohjaa ei kääntämisessä käytetty ollenkaan! Minä tosin käytin, joten ihmekös että olikin helpot kurvailut!)

  Yllättäen Kaisastakin lähti vähän jog-maista hölköttelyä, mutta näin jälkeenpäin ajatellen tottakai siitä lähti! Sitähän se tekee ihan pyytämättäkin alkeis- ja jatkotunneilla ;)

  Portin juuressa olevat hiekkasäkit, sillan ohella, olivat ainoat, jotka hiukan ensin pistivät Kaisan tarkastelemaan varovaisemmin asiaa. Mutta heppa tekee sen ihanteellisesti; pysähtyy ja katsoo, lähestyy itse, pysähtyy ja katsoo, lähestyy itse, haistaa/koskettaa, ja jatkaa matkaansa.


  Ranch Trail -tehtäviä kokeiltiin Erkin kanssa. Video ei kokonaisuudessaan mahdu tänne (niinkuin ei Kaisan Trail-ratakaan), joten joudun sitä pätkimään. Nyt en kuitenkaan ehdi sitä tekemään, joten laitan siitä toisella kerralla.

Huomenna Tre Goes Western

  Huomenna Tampereen ratsastuskeskuksessa lännenratsastustapahtuma.                       http://www.tampereenratsastusseura.fi/?x254956=304951
 Tapahtuman FB-sivut:  https://www.facebook.com/events/1879676535593792/

  Ohjelma:

13:00 Maastakäsin työskentely lännenhevosen kanssa, lännenratsastuksen perusteet
13:30 Trail –lajiesittely
14:30 Kahvitauolla live countrymusiikkia ja keppihevosten trail-kisa
15:00 Lännenratsastuksessa käytettävien hevosrotujen ja varusteiden esittely
15:30 Reining -lajiesittely
16:00 Rivitanssiesitys ja yleisön rivitanssiharjoitus
16:20 Ranch trail –lajiesittely

Ohjelmassa myös talutusratsastusta lännenvarusteilla (klo 14:30 alkaen)

Mukana Kavioliitossa 30 v!

   Meitsi on areenalla Trail-lajiesittelyn yhteydessä (alkaa 13.30) koeratsastamassa rataa vammaisratsastajan ominaisuudessa (Minna ja minä koekaniineina). Rata on SM-osakilpailun rata, joten todennäköisesti saadaan mennä helpotettuna joitain radan osia. Toisaalta tykkään kovasti tämmöisestä "suoraan huipulle" -tyyppisestä toiminnasta ;) Mun on tarkoitus ratsastaa Harmoniatallin Kaisalla ja ollaan molemmat yhtä keltanokkia hommassa.  Onneksi Kaisa on älykäs ja rohkea, joten saattaa siitä jotain tullakin.

  Toisen kerran osallistun ohjelmaan klo 16.20 alkavassa Ranch Trail -esittelyssä. Siinä ensin "ammattilaiset" näyttää kuinka homma toimii ja sitten me muut yritetään perässä. Radan voi suorittaa joko ratsain tai maasta käsin, ja monien vaihtoehtojen kautta nyt sitten ilmeisesti suoritan sen Erkin kanssa maasta. Erkki ei hätkähdä mitään, joten jos en itse suuremmin sössi hommaa, niin Erkki on kova sana tässä - sanokaa mun sanoneen!!

  Tapahtumassa on myös talutusratsastusta lännenvarusteilla Niihama Ridingin toimesta. Erityisryhmille lännenratsastuskokeilua ei valitettavasti saatu tällä erää järjestymään, mutta uskokaa tai älkää, tein kovasti hommia asian eteen. En vain tällä kertaa pystynyt vaikuttamaan kaikkeen.

  Nähdään huomenna!!!

Itsensä pahin vihollinen

  Pahaenteinen otsikko, mutta omalla kohdallani se on juuri niin. Sain viime jaksolla Kiuruvedellä palautetta, että mun pitäisi päästä irti liiallisesta itsekriittisyydestä. Tänään törmäsin siihen taas.

  Case: Erkkatunti, hyvin vähän itse ratsastamiseen osallistuvia oppilaita.
  Missio: Jotain kiinnostusta ylläpitävää ja virikkeellistä "ratsastuksenomaista toimintaa"

Tähän asti luulin tehneeni ihan hyviä päätöksiä ja ratkaisuja. Ja ennen tuntia oli vielä hyvin luottavainen olo. Sitten... yksi itselleni täysin uusi asiakas. Tai ei oikeastaan itse asiakas, vaan hänen taustajoukkonsa. Muutama lause meikäläiselle, josta huomasin, että musta oli puhuttu ja että odotukset olivat korkealla. Siinä hetkessä koko harjoitus oli aivan syvältä!! Miksen mä suunnitellut jotain vielä parempaa? Tässähän ei ole oikeastaan sittenkään yhtään mitään järkeä!

Ei muuta kuin *gulps* ja suden suuhun. Mutta koko tunnin ajan mulla oli vahva fiilis siitä, että olisi pitänyt keksiä jotain parempaa. Jotain isompaa, jotain enemmän. Että tää on kuitenkin pettymys.

Luotsasin kuitenkin tunnin läpi omasta epävarmuudesta huolimatta ja meinasin loppukaarrossa pudota polvilleni, kun tunsin yhtäkkiä käden olkapäälläni ja äänen, joka sanoi "Hyvä tunti. Tosi hyvä tunti. Kiitos." Siinä kohtaa hymyilin ja vastasin "kiitos, tosi kiva kuulla!", mutta oikeasti olisin halunnut hypätä sen ihmisen kaulaan ja tirauttaa pari ilon kyyneltä. Ja sen jälkeen teki mieli pamauttaa kaulimella päähän sitä ilkkuvaa pikku demonia, joka koko tunnin huusi takaraivossa, ettei tämä kelpaa. Se olin MINÄ ITSE, joka oletti, ettei tämä kelpaa. MINÄ ITSE yritin sabotoida omaa toimintaani haluamalla olla parempi, suurempi, mahtavampi. Loppupeleissä kuitenkin se voi olla hyvin pienestä kiinni, varsinkin erityisasiakkaiden kanssa. Huomasinhan mä sen, että oppilas näytti peukkua ainakin 50 kertaa tunnin aikana. Jos erityisasiakas näyttää peukkua, niin se tarkoittaa hyvä. Vilpittömästi hyvä. Mutta minä en jossain syvemmällä itsessäni sitä uskonut.

Näiden ajatusten kanssa mä lähden lomalle. Onpahan jotain, mitä ajatella porealtaassa lilluessa. Neutraalissa paikassa, matkan päässä kaikesta, on hyvää aikaa ajatella koko tulevaisuutta ja mihin suuntaan alkaa omaansa rakentamaan. Tai jos en jaksa, niin sitten en ajattele yhtään mitään! :)

(Kuva on napattu demonstroimaan autistisen henkilön totaalikieltäytymistä, mutta sopii jollain lailla myös tähän aiheeseen)

PS. Blogi on hiljaa ensi viikon ajan. 30.10 sunnuntaina mut löytää Tampere goes Western -tapahtumasta. En vielä tiedä ihan tarkkaan mistä roolista, mutta jos saan hevosen lainaksi, niin myös esiintymisareenalta ;)

EA

  En ole aikaisemmassa työelämässäni tarvinnut EA-kortteja, ja viimeisin suoritettu EA1 löytyy lukion jälkeisiltä vuosilta. Nyt kuitenkin vammaisratsastuksen ohjaajaksi valmistuminen vaatii voimassaolevaa EA1-koulutusta, joten marssittiin Kirsin kanssa tunnollisesti suorittamaan se. Varsinaisesti mitään uutta kurssilta ei tullut ja vähän toisaalta harmittaa, että joutuu siitä läpyskästä maksamaan (parkkimaksuineen) n. 140e + kaikki jatkossa tulevat kortin uusimiskoulutukset. Mutta ei auta vinkua, kun säädökset on mitä on.

  Nyt kuitenkin se läpyskä on rahapussissa ja rintalastan alaosa kipeänä. Sekä kouluttajan kehut saatu hyvin sidotusta siteestä. Sanoin, että on tullut hevosten kanssa harjoiteltua ;)

  Rintalasta on sen vuoksi kipeänä (hyvä ettei suorastaan murskana), kun Kirsi vähän harjoitteli meikäläisellä Heimlichin otetta. Vaikka tarkoitus oli vain kevyesti harjoitella, niin mimmihän kiskaisi sitten niin, että jos ei olisi ollut oikeassa kohdassa, niin meikäläisen aamupala olisi ollut tutkittavana lattialla. Meikältä pääsi spontaani ja tuskainen "Hyi saa****!" No, lohduttavaa tietää, että tuskin tukehdun kuoliaaksi Kirsin ollessa maisemissa :D

  Me tehtiin kaikki harjoitukset parityönä tai samassa ryhmässä. Mun mielestä se oli tärkeää, koska työskennellään muutenkin paljon tiiminä ja hätätilanteissa se yhteenhitsautuminen on tärkeää. Kiuruvedellä taas meidät yritetään pitää mahdollisimman kaukana toisistamme, ja siellä se on jopa toivottavaa. Tallilla pääsen jatkuvasti seuraamaan Kirsiä ja saan häneltä palautetta, muualla ollessa haluan saada sitä muilta!

  Hei, nyt muuten tuli valehdeltua!! Olihan siellä jotain uutta. Defibrillaattorin käyttö :) Aina kun on edes yksi uusi asia opittu, on kurssi ollut hyödyllinen.

Apina

  Eilen olin hetken mielijohteesta rohkea, ja uskalsin hieman ravistella selässäni olevaa apinaa. Eihän se sieltä pois lähtenyt, mutta yksi kynsi saattoi irrota.

 Jos ihan rehellisiä ollaan, niin niitä apinoitahan roikkuu siellä useampikin - oikeastaan koko suku. Mutta eilen ravistelin niin kutsuttua "vaihtoapinaa". Jossain aikaisemmassa postauksessa olen maininnut, että laukanvaihdot on mulle yksi apina (eli ongelma). Poniaikoina kun niitä alettiin harjoittelemaan, oli ponitkin niin osaavia, että nehän vaihtoi kun vähän heilautti pohkeet toisinpäin :D Sitten sai kuvitella olevansa hyvinkin taitava ratsastaja ;)

 Oman sh-ruunani kanssa laukanvaihdot oli nimenomaan SE ongelma. Jostain syystä hevonen ei niitä tehnyt (kenenkään kanssa) kuin joskus ja jouluna, joten vaihtoja ei sitten tullut edes treenattua. Puhtaan vaihdon (lennosta) tein sen kanssa vissiin yhden käden sormilla laskettavat kerrat, joten niistä ei jälkipolville ole juuri kertomista.

  Takaraivoon on jotenkin vuosien myötä iskostunut ajatus, että koska hevonen ei niitä tee, niin minäkään en niitä tee. Ja nyt diagnoosin mukanatuomien hankaluuksien myötä, olen myös jossain syvällä mielen perukoilla kuvitellut, etten edes enää kykene ajoittamaan vaihtoja ja apuja oikein. Keskinkertaisena ja huonona päivänä viesti ei edes kulje niin nopeasti, että ehtisin mukaan.

 Eilen kuitenkin spontaanisti (ja yksinäisten puomien ollessa paikoillaan) ajattelin että hemmetti, kokeillaan mitä tästä tulee nyt kun ei ole yleisöäkään suuremmin. Vaikken ole Kaisan koskaan nähnyt tekevän ainoatakaan puhdasta vaihtoa lennosta, niin uskoin sen kuitenkin haltsaavan ainakin estevaihdot.

  Testailin alkuun oman kehon viestin kulkunopeutta. Ratsastin laukassa puomia kohti, siirsin juuri ennen puomia käyntiin, käynnissä puomin yli ja välittömästi vastakkaisen laukan nosto. Tarkoituksena ottaa mahdollisimman vähän käyntiaskeleita siinä välissä. Viesti kulki yllättävän hyvin (mikä tuli ehkä aavistuksen yllätyksenä itselle, koska takana oli jo kohtuullisen raskas ja nopeatempoinen päivä). Vähensin kokoajan käyntiaskeleita välissä, kunnes vaihto tuli puomin päälle. Kaippari teki joka ainoan puhtaasti. Ei pelkkä etuosa, tai etuosa ensin ja takapää seuraavassa askeleessa perässä, vaan kaikki puhtaana puomin päällä.

  Pieneksi hetkeksi se apinan ilkkuminen laantui. Mutta siinä kohtaa kun edes harkitsin koittavani lennosta (siis ilman puomia, sileällä), alkoi apina sen verran huitomaan kesoa tiskiin, että päätin lopettaa ennenkuin aloitinkaan. Kun itsellä ja hevosella on vielä hyvä mieli. Jos nyt kuitenkin lähdetään ihan pienin askelin tökkimään apinaa selässä, eikä yritetä irtaantua siitä kertaheitolla. Tänään oli päivä, jolloin onnistui ja oli mahdollista. Jonain toisena päivänä ei ehkä onnistukaan. Tarvitsen kuitenkin onnistumisen kokemuksia vuosien henkisen ja fyysisen kamppailun myötä.

  Tästä muistona valmentajan loistava tilannetaju aikanaan, kun oma hevonen oli saikulla ja ratsastin siihen aikaan lainahevosella tunneilla. Yhdellä kerralla meillä oli aiheena laukanvaihdot ja tämä hevonen ei niitä kunnolla vielä osannut/pystynyt tekemään. Romahdin kesken tunnin. Valmentaja oli niin fiksu, että pyysi hetkeksi mulle lainaan toiselta oppilaalta ratsun, joka teki vaihdot helposti, jotta sain muutaman onnistumisen kokemuksen alle.

Vammaisratsastuskilpailut

  Ekat takana. Mitähän niistä nyt sanois. Omista ajoista on niin kauan aikaa, että paljon on tapahtunut kisasaralla. Päällimmäisenä mieleen jäi kuitenkin se uskomaton yhteishenki, mikä oli läsnä koko kilpailujen ajan.

  Ainakin näissä vammaisratsastuksen kilpailuissa henki oli huippu! Kaikki iloitsivat toisten suorituksista vilpittömästi, tsemppi ja me-henki oli aivan uskomattoman tiivis.

  Ja kelatkaa kuinka kovia tyyppejä noi on, kun tulevat tallille ja ratsastavat hevosella, jota eivät ole koskaan nähneetkään 20 minuutin verkka-ajalla kouluradan! Ja (tämä jatkuu vielä)... kukaan ei laita hevosen piikkiin yhtään mitään! Kertaakaan en kuullut rutinaa hevosesta tai minkäänlaista negatiivista. Jos jollain ei joku kohta radasta oikein onnistunut, niin se laitettiin omaan piikkiin eikä hevosen. Kuinka helppoa olisikaan ollut vain selittää kuinka "huono hevonen oli tänään alla". Oikeasti, respectit kaikille kilpailijoille!!

  Sitäpaitsi siellä vedettiin ihan huikeita prosentteja radoista! Yli 70:ntä prossaakin. Lainahevosella, yhdellä kädellä, ilman jalkojen käyttöä, näkövammaisena nämä repivät noita tuloksia!

  Henkilökohtaisesti mua lämmitti suuresti useammankin kilpailijan meikäläisen kosiskelu. Mullekin olisi kuulemma tilaa radoilla, ja kysyttiin koska hyppään sekaan kouluaitoihin. Tai hiekkalaatikkoon, niinkuin itse tykkään sanoa omalla kohdallani.

  Hyvät kisat, ihanat ratsastajat, kivat hevoset, mahtavat tukijoukot ja kilpailujen mahdollistajat. Ei mulla muuta. (Sori, hirveä kiire, en ehdi etsiskelemään kuvia tai bloggaamaan pidemmin)

Mulla on taas käsi!

  Oma, vanha tuttu käsi. Paitsi ettei se tunnu siltä... Ei sitten yhtään! Jäykkä kuin rautakanki; ei taivu ylös, alas eikä sivulle. Roikkuu toimettomana ja oudon tuntuisena mukana. Ja kyseessä on kuitenkin vain 5 viikkoa kipsissä. 5 viikkoa ja menee tähän jamaan? Uskomatonta!

  Mutta erittäin hyvä muistutus itselleni siitä, kuinka hauras ihmisen keho on ja kuinka se kannattaa pitää mahdollisimman toimintakykyisenä. Jos mennään vuosia taaksepäin MS:n pahenemisvaiheen aikoihin, niin kuntoutuminen sieltä, lattioilla konttaavasta nelivedosta tämän päivän kuntoon, otti 6 vuotta. Tokikaan yli puolet tuosta ajasta ei ollut millään lailla aktiivista kuntoutumista. Vain asia, joka luonnollisesti tapahtui. Mutta asia, joka on saanut miettimään oman kehonhuollon tärkeyttä.

  Enkä tällä hetkellä keksi mitään parempaa siihen kuin taekwon-do ja ratsastus. Nämä kaksi yritän kynsin hampain pitää elämässäni hamaan tappiin asti. Kun pyörätuoli aikanaan kutsuu, sovellan taekwon-dosta jotain myös tuoliin sopivaksi ;) Määrällisesti (2xvko) tuo riittää mulle. Ratsastus 1xvko taas ei. Tämän vuoden lopun suunnitelmana on ainoastaan valmistua. Vuoden vaihteen jälkeen alan suunnitella elämää eteenpäin ja silloin joudun vakavasti miettimään oman hevosen hankkimista (osittain asiakaskäyttöön) oman toimintakykyni ylläpitämiseksi. Ja ehkä varovaisesti myös odottelemaan debyyttia kouluaitoihin? Kai se on kerran pakko käydä kokeilemassa. Jos se sitten tuntuu siltä, että ei ikinä enää, niin ompahan kokeiltu. :)

Vikinää

  Viimeisen kuukauden ajan on taas vikisty MS:n heitellessä omia kapuloitaan rattaisiin. Sinänsä tässä ei oo ollut mitään hätää, mutta harrastukset ja muu aktiviteetti pakkaa taas jäädä olemattomiin.Työharjoittelun aikana se on ykkösprioriteetti näistä ja mun pitää taas laskea käytettävissä olevat lusikkani sen mukaan. (Lusikkateoria)

  Tänään olin pitkästä aikaa Herra Hoon a.k.a. suokkipapparaisen luona. Kävin vain hoitelemassa ja tsekkaamassa herran kondiksen. Jätkä tuli niin innoissaan mua vastaan portille, että otti innostuksissaan tällin langoista. Meni tietty mun piikkiin hevosen kupolissa :D On ollut ihan kauhean huono omatunto siitä, etten ole toukokuun jälkeen ehtinyt kuin pari kertaa laitumella käymään morjestamassa. Nyt yritän kaikin keinoin saada järjestettyä aikaa tällä muruselle ruunalle. Sitäpaitsi se on mun ensteks paras fyssari, joten kuntoutumisen nimissäkin on pakko yrittää. Nappasin hepan suitset kotiin pestäväksi, mutta kotona huomasin, etteivät ne ole HH:n suitsia nähneetkään. Pesin ne kuitenkin, joten toivottavasti niiden omistaja - kuka onkaan - arvostaa ilmaista suitsienpesupalvelua :D Sattuuhan sitä.

  Samoin taekwon-do -harrastus on vähän huonolla mallilla. Osaksi kipsin takia, osaksi voimavarojen puutteen. Näyttää siltä, että joulun vyökokeisiin ei mun käyntikerrat riitä, mutta toisaalta ei riitä taidotkaan. Tuntuu, että koko syyskausi on junnannut paikallaan. Mutta onko sillä toisaalta niin väliä. Vaikka mulla on vähän "kaikki mulle heti nyt" -asenne, niin MS-tauti itsessään on opettanut hyvin paljon sietämään sitä, että nyt ei vain tapahdu.

  Lauantaina on ensimmäiset vammaisratsastuskisat Harmoniatallin historiassa. Ja ekat itselle, ihan sivusta seuraajanakin. En ratsasta itse. Jonain päivänä kyllä. Kunhan on hevonen käytettävissä ja treenikertoja alla sen verran, että kehtaa radalle lähteä. Kiva kuitenkin nähdä, kun muut kaltaiset tuuppaavat menemään. Hengessä mukana!!

H-U-I-K-E-A-A!!!

  Vieläkin ihan liekeissä eilisestä päivän huipennuksesta. Mikä mahtavinta, nämä fiilikset tulevat aina puskista! Kun niitä ei osaa odottaa. Nyt en osannut (taaskaan). Takana 3 ohjattua ja yksi talutettu tunti, joten väsymys alkaa painaa. Viimeiselle tunnille ilman mitään ennakko-odotuksia tai -suunnitelmia, ajatuksena että katotaan mitä tästä tulee.

  Ja siitä tuli ehkä huikein yksittäinen tunti, jonka olen ohjannut! Ikinä, koskaan!

  Hevoset toimi 10+, ratsastajat ratsasti jokaikinen 10+, jopa Kirsi avustajana toimi 10+ (ehhehhee...). Mun tehtäväksi jäi toljottaa monttu auki, kun ratsastajat pistelivät menemään ja ehdottomasti parastaan, mitä heiltä olen nähnyt. Jokin siinä tunnissa vaan loksahti kohdilleen juuri sillä hetkellä ja seurauksena oli yksi parhaista kokemuksista näiden vajaan kahden vuoden aikana.

  Mun oli pakko tunnin päätteeksi ikuistaa tämä hetki, koska se tallentuu ei ainoastaan mun muistiin, vaan myös mun portfolioon. Paikalla oli kaikki kolme mun ensteks rakkainta hevosta, joten olisi pitänyt arvata, että tästä kehkeytyy jotain ikimuistoista.

  Tälläisten kokemusten jälkeen olen pari päivää niin elossa kuin olla voi!!

Ei oo helppoo

  (PS. Jostain syystä Blogger ei anna lisätä kuvia tekstin yhteyteen, joten mennään kuvattomasti taas tällä kertaa)

  Kumpi on helpompi tunti pitää; 30min vai 60min? Mun mielestä ehdottomasti 60min!! Olen saanut tän harkkajakson aikana pitää meidän ponikoulutunnit (30min) ja jessus se on haastavaa. Nimittäin saada siitä täysipainoinen puolituntinen.

  Olen konkreettisesti huomannut, kuinka tärkeää on, että poneilla on ratsastuksellisesti suht kokeneet taluttajat. Jos pelkkään selkäänmenoon ja jalustimien säätämiseen tuhrautuu 10 minuuttia, niin tunnista on jäljellä enää 2/3. Saatika sitten jos alkuun on mennyt se 10 minuuttia ja sitten joudun vielä itse säätämään uudestaan ratsastajien jalustimet, kun kaksi istuu polvet suussa, kaksi hädin tuskin ylettyy koko jalustimiin ja kahdella on kolme reikää eri pituiset jalustimet. Meille jäi siis 10 minuuttia tehokasta ratsastusaikaa! Eikun siis 5 min, koska alku- ja loppukäynnit. Jippikaijei.

  Joillain talleilla velvoitetaan vanhempi taluttamaan, mutta mun ideologiaan ei tämä(kään) sovi. Jos ohjaaja joutuu ohjeistamaan sekä ratsastajia että taluttajia, niin se syö puolet siitä ajasta, joka on tarkoitettu ratsastajille ja josta maksetaan.

  Omaa (puoli)tuntikohtaista suunnitelmaani olen joutunut tarkastelemaan uudelleen. Haluaisin, että jokainen (puoli)tunti sisältäisi jonkun näköisen alkujumppa- tai alkuleikkiosuuden, jossa leikin varjolla tulisi kehotietoisuutta ja -liikkuvuutta harjoitettua. Varsinkin lonkkanivelen liikkuvuus on lähestulkoon a ja o ratsastajan mukautumista ajatellen.

  Termiosuuden sisällytän jokaiseen tuntiin. Jos tehtävän ohjeistuksen jälkeen yksi huutaa "mikä on sisäohja?", toinen "ai mikä ulkopohje?" ja kolmas "missä on lyhyt sivu?", niin siinäpä se aika taas hujahti. Haluan, että opitaan kaikki puhumaan samaa kieltä ja ymmärretään toisiamme.

  Tasapaino, erittäin tärkeä asia ratsastusta ajatellen. Haluaisin siis myös jokaisella tunnilla harjoittaa tasapainoa. Pyrin ottamaan tämän osion mukaan tehtävään, koska aika ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen. Esimerkiksi tasapainoaistin aktivoiminen kaarteilla on myös tasapainoharjoitus. Monesti pyydän potkaisemaan vielä jalustimetkin jalasta, ja jos ratsastajalla on taluttaja, pyydän sulkemaan silmät ja ottamaan sitä kautta myös "vartaloaistia" mukaan (keksin juuri uuden sanan!).

  Radan tiet - ilman niiden osaamista tunti ei koskaan tule sujuvaksi, eli niitä kerrataan. Ja kaiken tämän lisäksi pitäisi olla vielä se tunnin varsinainen aihe.


  Ei siis ihme, että saa välillä haroa päätään ja tuskailla, kuinka kaiken saa mahtumaan samaan (puoleen)tuntiin. Kun huomioitavana on vielä kehitystaso ja lasten valmius ottaa asioita vastaan, ei koko tuntia vaan voi pukata äärimmilleen täyteen pelkkää kylmää faktatakomista. Enhän itsekään pystyisi omaksumaan juuri mitään, jos tunnin ajan joku paasaisi mulle tauotta ydinfysiikkaa.

  Haluan kuitenkin tarjota näille asiakkaille (ja heidän maksaville vanhemmilleen) parasta mahdollista. Asioiden oppiminen helpottaa jatkossa omaakin työskentelyä, joten mun filosofiaan ei sovi pelkkä humputtelu päämäärättömästi sinne tänne. Olen kuitenkin ylläolevasta toiveajattelusta joutunut karsimaan, ja vetänyt punaisia henkseleitä mm. alkuleikkien/jumppien päälle. Koska kelloa ei voi pysäyttää, on jostain luovuttava. Jumppa/leikkiosion voi toteuttaa silloin tällöin tehokkaana omana puolituntisenaan, koska molempiin pystyy sisällyttämään myös raviosuuksia, joten se ei mene pelkäksi kävelemiseksi.

  Olen huomannut, kuinka tärkeää on hyödyntää alku- ja loppukäynnit. Termien kertaus menee siinä oikein loistavasti, samoin radan teiden kertaus ja/tai opetus sanallisesti/mallittaen. Myös tasapainoharjoitusta pystyy tekemään esimerkiksi loppukäyntien aikana. Henkilökohtaisen palautteen jakaminen tunnin päätteeksi on osoittautunut liki mahdottomaksi aikataulun osalta, joten pyrin tunnin aikana heittelemään sitä mahdollisimman paljon. Lasten tunnit mulla on tapana lopettaa "high five", jotta jokainen saa vielä siitä itselleen viestin, että hyvin meni.


  Ei kai muuta tänään. Paitsi viikon highlightina kipsi lähtee torstaina \o/

Ranteen tilanne

  Just tajusin, että ensi viikolla saan tämän ärsyttävän hidasteen pois kädestäni \o/  Kipsin alla iho alkaa pikkuhiljaa hilseillä ja se aiheuttaa kutitusta. Viime yönä oli pakko nousta kikkailemaan, kun en millään päässyt kutisevaan kohtaan käsiksi. Koitin ensin varovasti vanupuikolla tökkiä, mutta loppuviimeksi oli pakko turvautua muovisen kärpäslätkän päähän, jolla huitelinkin sitten menemään koko kipsin alueelta. Käsi on kuihtunut ja kauhulla odotankin millainen riisitikku sieltä paljastuu.

  Yllättävän vähän käsi kestää vieläkään painoa. Mutta sen sijaan viime viikolla uskalsin jo ottaa kipsikädelläkin ohjasta kiinni. Takaisin kahden käden ratsastukseen - tai lähestulkoon kahden käden ratsastukseen. Sinin kanssa uskalsin napata ohjan käteen, koska se on hyvin rauhallinen päänsä kanssa. Ei se silti helppoa ollut. Kun voi pitää vaan ihan löysästi ja varovasti ohjaa kädessä, niin koordinaatiohankaluudet aiheuttivat sen, että molemmat ohjat roikkuivat. Yritä nyt pitää toisella normaali ohjastuntuma ja toisella vaan vähän. Ei onnistunut meikältä :) Mutta onneksi Sinin kanssa on ihan sama pitääkö siitä narusta kiinni vai ei. Sitä ei tunnu haittaavan <3

  Sydän vaan itkee verta sen hevosen takia. Olisin niin toivonut siitä itselleni ratsua isolla ÄRRÄLLÄ, mutta aika ehti ensin. Se on nyt 23 vai 24v (en muista enkä jaksa tarkistaa) ja selvästi jo vanhuudenvaivainen. Elastisuus ja tietynlainen letkeys puuttuu jo, eikä mun sydän kestä vaatia siltä enää. Onneksi sen asuinpaikka on pihatto, nimittäin karsinahevosena Sini olisi varmasti jo todella jumissa ja kipeä. Erityisryhmien ratsuna Sini huitelee vielä toivottavasti hamaan tappiin, mutta ratsastaa ratsastaa... En pysty. Vaikka olen hyvinkin vaativa hevosen työskentelyn suhteen, olen kuitenkin vuosien myötä oppinut lukemaan ja tuntemaan, koska hevonen ei toimi itselleen normaalilla tavalla. Sinissä on tapahtunut suuri muutos reilussa puolessa vuodessa. Aika tulee ja ottaa omansa, vaikka kuinka muuta toivoisi.

     Toivon, että mummeli kuitenkin potkii vielä jokusen vuoden. Se on nimittäin ihan mun oma henk koht suosikki erkkaratsu. Vaikka se ei aina päästäkään ratsastajaa helpolla, niin sen kanssa onnistuu kaikki. Varsinkin liinatyöskentelyssä se on mahtava. Kuuntelee ratsastajaa todella tarkkaan ja reagoi tasapainon heilahduksiin itse. Suloinen vanha Sinderella <3

Tulossa: Tampere goes Western

  Merkatkaahan päivämäärä valmiiksi kalentereihinne. Sunnuntaina 30.10. järjestetään mielenkiintoinen tapahtuma lännenratsastuksen tiimoilta Tampereen Niihamassa (Tampereen ratsastuskeskus/Niihama Riding Oy). Lisäinfoa myöhemmin. Tehdään parhaamme, jotta tapahtuma palvelee mahdollisimman hyvin myös erityisryhmiin kuuluvia ihmisiä. Sekä ratsastuksen harrastajia että hevosiin tutustumattomia.

              (kuva kopioitu http://lannenratsastus.fi/opetusta-ja-valmennusta/tuntiopetusta/)

Kun meinaa mennä ihon alle

  Luulen, että jokainen sossu, nuorisotyöntekijä, psykologi ja muut alan toimijat joutuvat ajoittain kamppailemaan sen kanssa, ettei päästä asiakkaitaan ihon alle. Vaikka takana olisi kuinka traagisia tapahtumia ja traumatisoivia kokemuksia, ei niitä voi ottaa henkilökohtaisesti kannettavakseen.

  Tämän kanssa joudun nyt kamppailemaan ensimmäistä kertaa. Vaikka itse tilanteessa olenkin onnistunut kohtuuhyvin säilyttämään ammattimaisuuden, en voi valehdella etteikö se vaikuttaisi näin työn ulkopuolellakin. Ensimmäinen haaste on pystyä suhtautumaan tilanteeseen ammattimaisesti, olematta kuitenkaan kova ja kylmä. Toinen haaste on pyrkiä pitämään ryhmän kohtelu kaikille tasavertaisena. Vaikka monesti tekisikin mieli antaa yhdelle etuoikeuksia kovien elämänkokemustensa vuoksi... Vaikein haaste on kuitenkin olla viemättä tilannetta työpaikalta kotiin. Mikä on töissä, myös jää töihin. Niinhän sen pitäisi mennä. Mutta joskus se asiakas näköjään jää päähän pyörimään. Eikä vain päähän, vaan kaivautuu ihon alle.

  Vammaisratsastuksen ohjaaja ei ole terapeutti, eikä meidän hommiin kuulu ratkoa kenenkään traumaattisia lapsuudenkokemuksia tms. Mutta hevonen eläimenä monesti avaa näitä tunnelukkoja, jolloin siinä hetkessä me joudutaan vastaanottamaan se sanoma, mikä sieltä tulee.

  Kerran esimerkiksi yksi lapsiasiakas alkoi yllättäin kertomaan mulle hyvinkin lennokasta, mutta surullista tarinaa. Luulin, että kyseessä on hyvällä mielikuvituksella varustettu lapsi ja menin kieltämättä aika hiljaiseksi kun hänen vanhempansa vahvistivat, että tarina on valitettavasti kokonaan todenperäinen ja osittain totta. Mutta vanhemmatkin olivat hieman hämmästyneitä siitä, että lapsi alkoi puhua mulle näistä asioista. Se oli se hevosen läsnäolo, joka sai lapsen puhumaan.

  Monesti olen kohdannut myös tilanteita, joissa asiakas alkaa hevosen selässä tai hoitaessaan sitä kysellä kuolemasta. En ole koskaan ohittanut aihetta, vaikka olenkin hiljaa omassa päässäni miettinyt, ovatko kysymykset esimerkiksi lapsen luontaista uteliaisuutta vai onko siellä takana jotain muuta. Olen pyrkinyt vastaamaan kysymyksiin mahdollisimman neutraalisti ja ilman hurmoksellista paatosta (ts. uskonnollista näkökulmaa). Yleensä kysymykset ovat koskeneet sitä, kuinka hevonen kuolee. Mitä sille sitten tapahtuu. Mihin se sitten laitetaan. Kuinka se saadaan laitettua sinne mihin se laitetaankaan. Pidetäänkö hautajaiset. Pitääkö viedä ensin lääkäriin. Miten se mahtuu ambulanssiin.

  Yhden kerran mulle jäi itselleni tunne, etteivät erään nuoren omaiset olleet oikein tyytyväisiä siihen, että juttelin asiasta heidän lapsensa kanssa. Kuittasin vain, että meidän keskustelu oli oikein hyvähenkinen ja oman tulkintani mukaan luontaista kiinnostusta luonnollisiin asioihin. Mutta jätin sanomatta, että jos kieltäydyn asiasta keskustelemasta, se keskustelu käydään varmasti jonkun muun kanssa. Asiasta tulee tabu tai pelkoa aiheuttavat, jos asiasta keskusteleminen kielletään. Ja kieltämättä teki mieli sanoa sekin, että on hyvä asia, jos asiakas koki meidän välisen suhteen niin luottamukselliseksi, että hän uskalsi avata keskustelun aiheesta, josta ei ilmeisesti ollut halunnut keskustella omaistensa kanssa.

  Viime viikko oli taas niin hyvä viikko! Sain paljon hyvää palautetta, joka kieltämättä on aina mahtava kuulla. Varsinkin kun itsekin vielä ajoittain epäilee itseänsä. Lopputyö etenee ihan hyvään tahtiin ja uskoisin, ettei sen kanssa tule sen enempää ongelmia aikataulullisesti. Kaikki muu sitten onkin vielä täysin auki.

Demo

  Harmoniatalli (http://www.harmoniatalli.fi/) ja Hevosen Voima Ry (http://www.hevosenvoimary.fi/)  järjestivät yhteistyössä tutustumispäivän kuntatoimijoille ja me demottiin Kirsin kanssa vammaisratsastusta siellä. Suunnitteluaikaa jäi hyvin vähän, joten jouduttiin lähtemään liikkeelle jonkinlaisella hätäratkaisulla. Oltiin kuitenkin heti alussa sitä mieltä, ettei lähdetä puisevaan (?) luennoimistyyliin, vaan tehdään jotain erilaista. Kirsillä on takanaan näyttelijän kurssi, joten lähdettiin rohkeasti ottamaan mukaan sitäkin. Heittäytyminenhän on osa kaikkea tätä hienoutta.

  Koska parempaakaan ideaa ei päästä siihen lähtöön tullut, niin otettiin suunnitelmaksi esitellä tavallisen ratsastuskoulun ja erityisratsastukseen keskittyneen tallin eroja. Monia tarinoita asikkailta kuultuna ja itse omien kokemusten kautta viisastuneena, esiteltiin ykkösosassa vammaisratsastajan mahdollinen väliinputoavuus tavallisella ratsastuskoululla. Toisessa osassa taas tuotiin samat asiat esiin Harmoniatallin näkökulmasta. Demottiin olosuhteiden, puitteiden, sopivien hevosten, koulutettujen avustajien ja apuvälineiden tärkeyttä.

  Koska emme ehtineet hankkia paikalle demoratsastajaa, päädyttiin rakentelemaan sellainen itse. Siinä kohtaa astui huumori mukaan. Tässä tulos:

  Testiratsastajamme Ismo! Ja koska Ismon kanssa mahdollisuuksia oli rajattomasti, päätimme myös näyttää kuinka käy, kun kaikki menee pieleen.

  Mietittiin kyllä, ampuuko meidän huumori hieman yli, mutta otettiin kuitenkin riski. Epäonnisen ratsastuskokemuksen jälkeen Ismo tosin pääsi turvallisesti Kirsin avustamana kokemaan hyvän ratsastuselämyksen.