Itsensä pahin vihollinen

  Pahaenteinen otsikko, mutta omalla kohdallani se on juuri niin. Sain viime jaksolla Kiuruvedellä palautetta, että mun pitäisi päästä irti liiallisesta itsekriittisyydestä. Tänään törmäsin siihen taas.

  Case: Erkkatunti, hyvin vähän itse ratsastamiseen osallistuvia oppilaita.
  Missio: Jotain kiinnostusta ylläpitävää ja virikkeellistä "ratsastuksenomaista toimintaa"

Tähän asti luulin tehneeni ihan hyviä päätöksiä ja ratkaisuja. Ja ennen tuntia oli vielä hyvin luottavainen olo. Sitten... yksi itselleni täysin uusi asiakas. Tai ei oikeastaan itse asiakas, vaan hänen taustajoukkonsa. Muutama lause meikäläiselle, josta huomasin, että musta oli puhuttu ja että odotukset olivat korkealla. Siinä hetkessä koko harjoitus oli aivan syvältä!! Miksen mä suunnitellut jotain vielä parempaa? Tässähän ei ole oikeastaan sittenkään yhtään mitään järkeä!

Ei muuta kuin *gulps* ja suden suuhun. Mutta koko tunnin ajan mulla oli vahva fiilis siitä, että olisi pitänyt keksiä jotain parempaa. Jotain isompaa, jotain enemmän. Että tää on kuitenkin pettymys.

Luotsasin kuitenkin tunnin läpi omasta epävarmuudesta huolimatta ja meinasin loppukaarrossa pudota polvilleni, kun tunsin yhtäkkiä käden olkapäälläni ja äänen, joka sanoi "Hyvä tunti. Tosi hyvä tunti. Kiitos." Siinä kohtaa hymyilin ja vastasin "kiitos, tosi kiva kuulla!", mutta oikeasti olisin halunnut hypätä sen ihmisen kaulaan ja tirauttaa pari ilon kyyneltä. Ja sen jälkeen teki mieli pamauttaa kaulimella päähän sitä ilkkuvaa pikku demonia, joka koko tunnin huusi takaraivossa, ettei tämä kelpaa. Se olin MINÄ ITSE, joka oletti, ettei tämä kelpaa. MINÄ ITSE yritin sabotoida omaa toimintaani haluamalla olla parempi, suurempi, mahtavampi. Loppupeleissä kuitenkin se voi olla hyvin pienestä kiinni, varsinkin erityisasiakkaiden kanssa. Huomasinhan mä sen, että oppilas näytti peukkua ainakin 50 kertaa tunnin aikana. Jos erityisasiakas näyttää peukkua, niin se tarkoittaa hyvä. Vilpittömästi hyvä. Mutta minä en jossain syvemmällä itsessäni sitä uskonut.

Näiden ajatusten kanssa mä lähden lomalle. Onpahan jotain, mitä ajatella porealtaassa lilluessa. Neutraalissa paikassa, matkan päässä kaikesta, on hyvää aikaa ajatella koko tulevaisuutta ja mihin suuntaan alkaa omaansa rakentamaan. Tai jos en jaksa, niin sitten en ajattele yhtään mitään! :)

(Kuva on napattu demonstroimaan autistisen henkilön totaalikieltäytymistä, mutta sopii jollain lailla myös tähän aiheeseen)

PS. Blogi on hiljaa ensi viikon ajan. 30.10 sunnuntaina mut löytää Tampere goes Western -tapahtumasta. En vielä tiedä ihan tarkkaan mistä roolista, mutta jos saan hevosen lainaksi, niin myös esiintymisareenalta ;)