Vuosi 2017

  Vielä hetken aikaa käynnissä olevan vuoden vedän sen verran yhteen, että tämä on ollut yksi parhaista vuosista pitkään aikaan! Kohokohtana ehdottomasti vammaisratsastuksen ohjaajaksi valmistuminen (se on nyt virallista!). Myös inspiroivat asiakkaat, ihmiset ja hevoset ovat kärjessä vuoden kohokohtia miettiessä.

   Uskallan kuitenkin toivoa alkavasta vuodesta vieläkin parempaa. Aloitan ja toivottavasti saan myös valmiiksi kokemusasiantuntijakoulutuksen (jep, pääsin koulutukseen ja näin lupaavan välähdyksen kouluttajan silmissä, kun mainitsin haluavani tuoda esille myös hevosavusteista toimintaa masennuksesta toipumisen yhteydessä). Lisäksi vireillä on hyvin mielenkiintoinen projekti, jonka toivon ottavan tuulta alleen. Kerron tästä kun sen aika on, mutta se liittyy ehdottomasti tuohon mainitsemaani hevosavusteiseen toimintaan ;) Kysymysmerkkinä on myös toinen asia, jonka mahdollista toteutumista jään seuraamaan mielenkiinnolla ja olen siinä mukana sadalla prosentilla, mikäli jotain asian tiimoilta tapahtuu.

  Mulla on ajatuksia ja ideoita taskut täynnä, ja haenkin ensi vuoden aikana muotoja, joilla niitä toteuttaa. Ymmärsin vammaisratsastuksen ohjaaja -koulutuksen aikana, että tarkoitukseni ei ole olla vain perinteinen vammaisratsastuksen ohjaaja. Jään siinä täysin kylmäksi. Haluan jotain enemmän ja jotain parempaa (mikäli sitä sillä sanalla voi kuvata). Sain koulutuksen aikana opiskelukavereilta huomautuksia, että vien homman liian pitkälle, ja he ovat siinä täysin oikeassa. Mutta se on juuri sitä jota haluan! Mulla on sisäinen tarve olla vaikuttamassa yksilöön enemmän, kuin olla vain opettamassa ratsastuksen alkeita.

   Joulupukki ei tuonut mulle hirnuvaa pakettia, joten ilmeisesti sen hankkiminen jää omalle kontolle. Ehkä se tapahtuu vuoden 2017 aikana, tai sitten ei. Jätetään se yllätysmomentiksi itsellenikin!

   Vuosi 2017 vie valitettavasti mukanaan ainakin meidän koiran (sydänvika). HH:sta en tiedä. Mikäli herra voi hyvin ja on hyvässä kunnossa, toivon sille vielä montaa edessäolevaa vuotta. Mutta mikäli aika ottaa omansa ensi vuoden aikana, niin olkoon niin.

   Toivon myös, että ensi vuosi on seitsemäs perättäinen vuosi, kun MS-tauti on pahenemisvaiheeton. Toivottavasti saan täysipainoisemman taekwon-do -vuoden, kuin mitä kulunut kausi rikkonaisena oli. Ja uuden värivyön :)

Turvaliivi

  Muistanette, että mursin ranteeni jokin aika sitten. En ajatellut kirjoittaa tänään siitä, mutta käytän tilanteen hyväkseni kertomalla nopeasti ranteenkin kuulumiset. Yhäkään siinä ei ole täydet liikeradat; ulko- ja sisäkierto (tällä hetkellä mahdollisessa ääriasennossa) sattuu vähäsen eikä painoa uskalla varata montaa kiloa. Se ulvaisee heti vastalauseensa. Mutta tuossa pari viikkoa sitten laitoin ensimmäisen kerran merkille, että pystyn jo lähestulkoon normaalisti esim. harjaamaan hevosta myös oikealla kädellä, joten hyvillä vesillä tässä ollaan :)

  No, sen verran vahingosta viisastuneena ja elämän heittäessä jotain suurta eteen ;), aloin taas miettimään omaa turvallisuutta. Varmaankin ihan iän mukanaan tuomaa vitsausta tuo, ettei luutkaan kestä enää niin kuin nuorena, joten kannattaisikohan mun alkaa pikkuhiljaa vähän miettimään asioita eteenpäinkin...? Olen tähän asti harrastanut suuremmilla henkisillä vaurioilla kuin fyysisillä, mutta se ei välttämättä jatku loppuelämää. Käsi nyt on käsi ja jalkakin vain jalka, mutta mitäs esimerkiksi tuo selkäranka? Olen osan liikkumiskyvystäni jo joutunut luovuttamaan pois, joten mielelläni en antaisi enää yhtään enempää - varsinkaan pysyvästi ja peruuttamattomasti.

  Tietääkseni kukaan ei vielä ole keksinyt Michelin-pukua ratsastamiseen.

  Tuommoisen voisin itselleni hankkia! Toimisi kuin paukkuliivi; päällä tavallinen vaate, mutta täyttyy salamannopeasti ilmalla pudotessa. Tuo suojaa raajatkin! Jos lukijoissa on kekseliäitä ja aikaansaavia ihmisiä, niin aletaan kehitteleen :D. Myydään sitten patentti miljoonilla ja eletään loppuelämä ilman rahahuolia.

  Koska Micheliniä ei ollut tähän tarpeeseen saatavana, pyysin vinkkiä mahdollisimman päällä kevyestä ja huomaamattomasta turvaliivistä. Horse Comfort antoi itselleni illuusion lähimmäksi toivomaani.

                                         (Kuvat kopioitu http://www.hippodome.com/)

  Jonain päivänä ostan paukkuliivin (tai sen Michelin puvun), mutta sitä odotellessa koitan mihin tästä on. Tuotteen kuvaus kertoo, että turvaliivissä on käytetty D30-materiaalia, joka kovettuu hetkessä iskusta, absorboi ja jakaa iskuenergian laajemmalle alueelle. Ei sillä, että ajatus olisi pudota, mutta jos niin käy, niin kerron sitten kuinka tämä liivi toimi.

Grozan

 Mikä on ensimmäinen mielikuva, joka tulee mieleen sanasta "tapaninpäivä"? Mulla tämä on pysynyt muuttumattomana kohta 30 vuotta. Todiste siitä, kuinka voimakkaana lapsuuden kokemukset pysyvät tajuntaan painautuneina (sekä positiiviset että negatiiviset).

  Mun sana-assosiaatio sanasta tapaninpäivä on Grozan. Hiirakko konik-ruuna, joka oli mun ihan ensimmäinen joulun vuokrausponi. Ratsastuskokemusta oli varmaan vuosi tai maksimissaan kaksi. Ponin sai vuokrata itsenäiseen, mutta valvottuun ratsastukseen yhden tunnin ajaksi. Ja voi että mä olin ylpeä ja odotin sitä koko joulun!

  Toistaiseksi yksikään tapaninpäivä ei ole kiilannut tämän kokemuksen ohi. Yhäkin tapaninpäivä = Grozan. Poni oli muutenkin yksi mun aloittelun ajan suosikki. Kiltti, mutta laiska kuin mikä. Tykkäsin ihan sikana!! Grozan taisi olla juurikin se ratsu, joka opetti mulle sitkeyttä, päättäväisyyttä ja määrätietoisuutta.

  (Jos joku kiinnittää huomioita vähän, eh, epämääräisiin olosuhteisiin, niin tässä elettiin tosiaan 80- ja 90-lukujen vaihdetta, eikä säädökset olleet ihan sitä mitä tänä päivänä. Kyseisen tallin omistaja toi rekkalasteittain hevosia ja poneja ulkomailta. Välillä oli tallissa tilanne, että hevosia oli enemmän kuin paikkoja. Sitten niitä sijoiteltiin väliaikaisesti käytävien perille tai kahta ponia samaan karsinaan. Noita konikeja oli paljon ja niissä oli tosi kivoja tapauksia. Ehkä siksi se on pysynyt tähän päivään asti yhtenä lemppariponirotuna Newforestin perässä.)

  Konikeista voi lukea lisää täältä:
http://www.tunturisusi.com/hevoset/konik.htm
http://www.hevosmaailma.net/konik.shtml
https://en.wikipedia.org/wiki/Konik

1 päivä jouluun

 ...ja keli on yhä yhtä jouluinen kuin eilen. Ratsireissulla saatiin vettä ja räntää niskaan, mutta sama sen väliä! Oli sen verran hyvä reissu taas :) Tämä tonttu hyppää nyt joulun viettoon. Viimeiseksi vielä mun kaikkien aikojen lempparijoululaulu, ja tottakai heviäijän vetämänä, vaikkei sitä raskautta biisiin ole tuotukaan.

  Hyvää ja rauhallista joulua!!

Jarkko Ahola / Sylvian joululaulu

Voittaja!

  Allekirjoittaneella on surkean huono tuuri aina kun puhutaan arvonnoista tai arpajaisvoitoista. Olen tasan kerran voittanut arpajaisista; lapsena, miesten kalsarit. Ei kovin mieltä ylentävä kokemus, vai mitä...?

  Sitten unohdetaan arvonnat hetkeksi ja puhutaan ihan muusta. Tammikuussa järjestetään Ratsastuskeskus Ainossa Working Equitation tutuksi -tilaisuus. Mua kiinnostaa todella paljon kaikki, millä saada mielenkiintoa ja vaihtelua erityis- (ja miksei tavistenkin) tunteihin. Pariin otteeseen olen jo ollut lähdössä seuraamaan mitä WE käytännössä on ja kuinka sitä voi soveltaa, mutta aikataulut eivät ole koskaan natsanneet. Nyt sitten ajattelin väen väkisin tunkea itseni tähän tapahtumaan.

  Tarkemmin ajatellen aloin kuitenkin vetämään puihin, kun katsoin lippuhintoja. (https://www.ticketmaster.fi/event/working-equitation-tutuksi-lippuja/195857) Tuohon tulee kuitenkin vielä bensakulut ja muut päälle, joten kustannusepäileväinen henkilö minussa alkoi taas arpoa. Jos sittenkin odotan tilaisuutta, jolloin vastaava olisi lähempänä?

  Nyt palataan niihin arvontoihin. Universumi tietää, että hyötyisin tuosta tilaisuudesta, joten se järjesti mulle arvonnassa 2 lippua kyseiseen tapahtumaan!! Minä, joka en ikinä voita mitään (paitsi miesten kalsarit), voitin jotain!?!

  Nyt mun on siis "pakko" mennä ja olen siitä enemmän kuin iloinen!! Toinen lippu on siis tarjolla jollekin, joka kokee kiinnostusta asiaan ja haluaa lähteä mun kanssa :)

  Tapahtuman FB-sivut ovat täällä.

2 päivää jouluun

...ja pihalla ripotteli vettä kun lähdin tallille. Lunta juuri nimeksikään, celsiukset plussalla. Joulufiilis häipyi samantien. Ankea ja masentava ilma, tiet paikoittain peilijäätä. Piti oikein huolella suunnitella ja katsella mihin päästään ratsastelemaan. Hevonenkin on inhottavan märkä. Voi plääh.

  Onneksi ratsireissusta ei sitten tullutkaan niin tylsä, kuin mitä ennusmerkit antoivat ymmärtää. Herra Suokkipappa jaksaa pitää hyvällä tuulella. Ensitöikseen se muistutti, millainen on hyvä vammaisratsastajan hevonen. Se kertoi jo ennen tiessä olevaa kurvia, että siellä kurvin takana tapahtuu jotain mitä itse en vielä nähnyt enkä kuullut, joten sain hyvin aikaa varautua vastaanottamaan mahdollisen yllätyksen (loppupeleissä siellä vain mies hiekoitti postilaatikon edustaansa). Sen jälkeen lauma omassa pihassaan vapaana olevia koiria oli sitä mieltä, että tuollainen jättiläisrakki ei meidän pihaan tule - eikä muuten kävele edes meidän tietä pitkin. HH sen verran lotkautti korvaansa, että katsoi mitä nuo karvapallot ulisevat, mutta siinä kaikki. Sen jälkeen lintu lähti puskasta kuin ammus tykin suusta, jolloin pappa inansa säpsähti paikallaan ja pysähtyi katsomaan mikä hitto se oli. Sitten taas jatkettiin ilman sen ihmeempiä.

  Jäin oikeasti siinä selässä miettimään taas kerran sitä, kuinka tärkeä rohkea ja hyvin koulutettu hevonen vammaisratsastajalle on! Tuossa oli kolme tilannetta, joissa hevonen olisi hyvin voinut valita häipymisen paikalta mahdollisimman liukkaasti. Mutta kun se ei käy. Se vaan ei käy, vaikka hevonen kuinka onkin pakoeläin. Jos sitä siis aiotaan käyttää vammais- ja erityisryhmien ratsastuksessa. Vaikka läsnä on aina se (toivottavasti kuitenkin pienen pieni) mahdollisuus, että jotain tapahtuu, niin kuitenkin täytyy olla luottamus siihen hevoseen, että ne tilanteet saavat todellakin olla hyvin vakavia, joissa hevonen reagoi ei-halutulla tavalla.

  Haluan itselleni asiakaskäyttöön juuri tälläisiä papparaisen kaltaisia hevosia. Se ansaitsi itselleen ylimääräiset rapsutukset siinä lenkin lomassa <3 Harmi, että ikä tulee pian silläkin hevosella vastaan. Muussa tapauksessa yrittäisin taatusti neuvotella omistajan kanssa liisausmahdollisuudesta. Ja iästä puheenollen, HH on kyllä todella hyvässä fyysisessä kunnossa ikäänsä nähden. Takapolvien ajoittaista hakautumista sillä on, mutta muuten hepovanhus on yllättävän vetreä! Ei kauheesti paikat jumittele tai vaikuta ratsastamiseen (kuten esimerkiksi eräällä toisella rakkaalla vanhushepalla).

  Suokin kanssa on kiva sekin, että se tarvittaessa ravaa käyntivauhtiansa hitaammin. Vähän kuin länkkärin jog - olettaisin. Tänään siitä oli hurjasti apua jäisellä tiellä etsiessä sen verran sulampia kohtia, että pystyi varovasti ravailemaan pikkupätkiä. Yllättäen eteen avautui myös hiekkatiellä muutama hienosti puiden säältä suojaama pätkä, jossa päästiin etenemään jopa laukassa. Yleensä annan hevosen laukata aika vapaasti ja suht reippaaseen tahtiin, mutta tällä kertaa pelasin varman päälle ja halusin, että se laukkaa mahdollisimman hidasta ja hillittyä laukkaa. Eikä papalla ollut mitään vaikeuksia suoriutua pyynnöstä.

  Takaisintulomatkalla sössin vielä sen verran puhelimen kanssa, että laitoin sen nätisti taskuun ohi siitä taskusta ja se tietenkin putosi. Pakkohan mun oli laskeutua se nostamaan, mutta enhän mä enää takaisin päässyt selkään, kun olin ilman satulaa liikenteessä. Kävelin siis omilla jaloillani viimeiset pari kilsaa tallille.

  Vaikka lähdin kotoa liikkeelle vähän sillä mielellä, että olis pitänyt perua koko tämän päiväinen tallikeikka, niin loppuviimeksi olin kuitenkin huomattavan paljon paremmalla tuulella tallilta lähtiessäni kuin sinne tullessani.

  Alla vielä joulufiilistelyä rohkeasti ja heittäytyen ulos omalta epämukavuusalueeltaan. Rispektit tälle hollantilaiselle, joka tulee Suomeen ja laulaa suomeksi. Mitä sen väliä, vaikka "aallot" kääntyvät välillä "aivoiksi".

Raskasta joulua, Floor Jansen / Oi jouluyö

Ratsastajan koko

  Virallisia tilastoja en tietenkään ole tehnyt, mutta väittäisin, että yksi multa kysytyimpiä asioita (vammais-) ratsastuksesta on painorajat. Minkä kokoinen ihminen voi mennä selkään? Paljonko hevonen jaksaa kantaa? Mitä sitten, jos on liian iso ratsastamaan?

(Toinen varmaan yhtä yleinen kysymys on "kuinka te saatte tämän henkilön sinne hevosen selkään?". Olen kohdannut useampiakin avustajia, avustajaharjoittelijoita ja läheisiä, jotka sanovat tulleensa mielenkiinnosta katsomaan kuinka liikuntarajoitteinen henkilö ylipäätään saadaan hevosen selkään. Musta on aina ollut mahtavaa iloisesti huikata siihen "Kuule, no problem! Kohta näet!")

  Piirit jakautuvat karkeasti kolmeen leiriin. Yksi ryhmä pitää hevosta "hentoisena", jonka selkään voivat mennä vain lapset ja hyvin hyvin pienet aikuiset. Toinen ryhmä on sitä mieltä, että hevonen on suurinpiirtein ylieläin, joka kantaa ihan mitä vaan. Kolmas ryhmä ei oikeasti kuvittele mitään eikä heillä ole tietoa tai juurikaan edes mielikuvia asiasta.

  Multa on kysytty esimerkiksi "Ei sinne varmaan voi yli 50kg mennä...?" ja "Kai se nyt ainakin 150kg kantaa?".

  Vastaan aina suurinpiirtein samalla tavalla. Että asia on aika pitkälle hevoskohtainen riippuen hevosen koosta, tyypistä ja lihaskunnosta. Lisäksi vaikuttaa ratsastajan taitotaso. Kehonsa hallitseva, taitava isokokoinen ratsastaja on eri asia kuin aloitteleva isokokoinen. Mutta yksikään ihminen ei koskaan ole liian iso nauttimaan hevosista jossain muodossa!! Jos ratsastaminen oon juurikin koon vuoksi poissuljettu, niin muistutan siitä, että hevonen vetää enemmän kuin kantaa. Kärryajelut voivat olla mahdollisia, mikäli henkilö pystyy siirtymään kärryihin eikä tarvitse liikaa tukea kyydissä pysymiseen. Maastakäsittely ja/tai taluttaminen (myös pyörätuolista) sekä hevosen hoitaminen. Tai yksinkertaisimmillaan pelkkä hevosen läsnäolo ja sen ihaileminen, tunnusteleminen, silittäminen, faktan ja tarinoiden kuunteleminen, oma havainnointi. Sekin on erittäin arvokasta ja voimaannuttavaa!

  Hevostelu voi siis olla muutakin kuin ratsastamista! Vältän yleensä antamasta mitään eksaktia painorajaa, mutta tuohon "Kai se nyt ainakin 150kg kantaa?" vastasin, että sen kokoista ihmistä en päästä hevosen selkään. Haluan, että ratsastajan - edes hetkittäinen - kantaminen on hevoselle siedettävää ja toisekseen avustajien turvallisuus vaarantuu merkittävästi tämän kokoisen ihmisen kanssa. (Puhumattakaan satulasta...) Mitä isompikokoinen ihminen, sitä suurempi hevonen tarvitaan ja silloin nimenomaan avustajien turvallisuus astuu suureen rooliin.

  Rohkaisen kuitenkin kysymään vaihtoehtoja. Jokaisella on oikeus ja mahdollisuus olla hevosten kanssa jossain muodossa, mun tahto ja velvollisuus on löytää se muoto.

 

Synttäripäivä

  Eilen oli se ikävä päivä, jolloin on pakko vanheta, mutta hyvä päivä saada iän tuomaa viisautta lisää. Kiitos muistaneille vielä tätäkin kautta!! Kotiväki muisti ehkä jo perinteisellä

  Ehkä kuitenkin parhaan lahjan sain tänä vuonna toisaalta. Haluan vilpittömästi uskoa siihen, että kun yksi ovi sulkeutuu tai suljetaan, niin toinen ovi avautuu. Enkä olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan uskonut, että se avautuu näin pian! En vielä kuitenkaan kerro enempää mistä on kysymys, mutta tulette kuulemaan ihan varmasti. Kuvainnollisesti sanoen, mulle ojennettiin tarjotin ja kysyttiin, mitä sä haluat ja pystyt tähän rakentelemaan. Ideoita ja ajatuksia riittää! Seuraavaksi tunnustelen, kuinka ne sijoitetaan puitteisiin ja olosuhteisiin. Odotan myös innolla, että pääsen tutustumaan tuleviin nelijalkaisiin työtovereihin, nimittäin silmämääräisesti vaikuttivat erittäin potentiaalisilta. Siellä on myös yksi yllätys, jonka paljastan myös myöhemmin ;). Tämä on ensimmäinen kosketukseni kyseiseen...eh...asiaan (jotten paljasta liikaa).

  Lähdin vielä päivemmällä HH:lle ajatuksena käydä vähän synttäriratsastuksella, mutta sekin meni tällä kertaa näin:

  Natiaisen "jouduin" ottamaan mukaan ja luovuttamaan ratsastusvuoroni hänelle. Tulipahan itse harrastettua hyötyliikuntaa kävelemisen merkeissä. Ihan hyvä, koska illan kaksituntiset ottelutreenit (kuulostaa juuri niin tappavalta kuin oli!) jäivät omalta osaltani kuunteluoppilaan tasolle. Eikä haittaa yhtää, koska mullakin hiki virtasi pelkällä katselulla!

Airan luennolla

  Maanantai-iltana hilasin arseni Aira Toivolan luennolle, aiheena Ratsastajan ryhti, toimiva istunta ja apujen käyttö. Lähinnä syy hilautumiseen oli motivoida itseäni palaamaan takaisin asiaan, jonka ajaminen lihasmuistiin on rehellisesti sanoen HIUKKAPIKKASEN jäänyt... Tällä hetkellä en käy tunneilla missään, joten sinänsä ajankohtainen ei aihe ole. Eikä toisaalta se tuntiratsastus siihen juuri autakaan. Minä ainakaan en pysty enää tänä päivänä suorittamaan montaa asiaa samanaikaisesti, joten tunnilla tehtävän tekeminen ja "uuden" istunnan miettiminen on täysin mahdotonta. Mielummin ajaisin "uutta" istuntaa aluksi sisään ihan toisella ajalla kuin ratsastustunnilla ja pikkuhiljaa muistijäljen jäädessä pyrkisin ottamaan istunnan huomioimista mukaan myös tunnille.

  Suokkiruunalla käydessäni on istuminen viimeinen asia mikä on mielessä! Näillä ratsastuskerroilla haluan vain ja ainoastaan täyden fyysisen ja psyykkisen hyödyn maastoilemalla ilman satulaa ja humputellen ne askellajit, jotka sattuvat sen päivän olosuhteissa onnistumaan. Ja silloin on aivan sama vaikka seisoisin selässä päälläni! Tai no, oikeastaan haluan rentouttaa lonkankoukistajia ja muutenkin välillä taekwon-do -treenin jälkeen huutavia reisiä. Voin vakuuttaa, että kun edellisenä päivänä potkit puolitoistatuntia yoppareita ja dollareita aina vaan uudestaan ja uudestaan, niin lonkankoukistajat vaikertaa. On hyvä päästä iskemään vastapalloon hevosen lämmön ja liikkeen voimin. Tekee oikeasti todella hyvää!!

  Jossain kohtaa kun ehdin, jaksan ja blaa blaa, vien itseni kyllä ihan ratsitunnillekin. Ensimmäisenä suuntaan erään mulle jo nuoruusvuosina paljon tunteja pitäneen opettajan silmän alle. Sen pidemmälle en ole vielä suunnitellut. Toisaalta houkuttaisi käydä kokeilemassa alta pois se yksi ykköstason vammaisratsastusrata ensi vuoden aikana ja jos se tuntuu hyvältä, niin voisi kokeilla mitä luokituksessa sanotaan. Tai sitten vaihdan lännenratsastukseen ;)

  Tänään olin neuropsykologisissa testeissä kokeilemassa kolisevatko ne kaksi ainoaa minimaalisen pientä aivosoluani koskaan yhteen. Taisivat ne pariin otteeseen kopsahtaa, koska kokonaisuutena testit menivät tällä kertaa paremmin kuin kolme vuotta sitten. Lisäksi mielialatesteistä tuli rutkasti vähäisemmät pisteet kuin viimeksi (eli parempi tulos. Mitä vähemmän pisteitä, sen parempi). Selitin sen yhdellä sanalla neuropsykologille: hevoset.

Jos sittenkin...?

  Olen aikanaan opiskellut maatalousalan perustutkintoa, maatilatalouden koulutusohjelmaa hevostaloussuuntautuneisesti. Näistä opinnot ja kaksi ensimmäistä näyttöä on hyväksytysti suoritettu, mutta viimeinen hevosnäyttö puuttuu. Aloin siinä kohtaa odottaa esikoistani ja sen jälkeen tapahtui MS:n alkuräjähdys, joten olen siitä asti ajatellut, että se jäi lopullisesti kesken. Nyt on kuitenkin herännyt ajatus, että josko sittenkin kävisin sen loppuun, koska se on enää niin pienestä kiinni.

  Mulla olisi tässä noin vuoden verran aikaa täydentää tuo tutkinto, koska katseeni on suurinpiirtein siellä vuoden päässä tulevaisuudessa tällä hetkellä. Siellä on suunnitelmia, ajatuksia ja ideoita rutkasti ;), mutta sitä ennen on periaatteessa ihan tyhjää. Mitäs jos sen ajan käyttäisi hyödyllisesti? Ei hullumpi ajatus?

  Kaivoin tuon opiskelutodistukseni esiin. Tiesittekö, että (periaatteessa) meikäläinen osaa sujuvasti viljellä pellot, hoitaa ja uudistaa metsät, lypsää lehmät, hoitaa siat jne.? Sanoin periaatteessa, koska käytännöstä en enää olen ihan niinkään varma :D Kaikki on osoitettu näyttökokeessa myös käytännössä, mutta tunnustetaan, että esimerkiksi metsän hoito meni vähän hutaistessa läpi, koska suurempaa mielenkiintoa asiaa kohtaan ei ollut. Kävin yhden puun kaatamassa, raivaussahan kanssa tekemässä taimikossa tuhojani ja teoriapuolella vetäisin näköjään 5- kokeesta :O Näyttökokeessa olinkin sitten enemmän omalla tasollani eli toisessa kakkosen ja toisessa kolmosen arvoinen.

  Ensimmäinen näyttökokonaisuus oli "Yrittäminen maaseutuympäristössä", jonka osioissa oli yritystoiminta maatilalla, maatilan metsä, viljelyn perusteet, eläinten hyvinvointi, traktorin turvallinen käyttö ja rakennustoiminta maatilalla. Toinen näyttö oli "maatilan yleistaidot" sisältäen kotieläinten hoitotyöt, metsien hoito ja uudistus, kasvinviljelyn työt ja metallityöt. Kolmas näyttökokonaisuus, suuntautuvat opinnot eli heppajutut on siis opintojen osalta suoritettu, mutta osaaminen pitäisi vielä näyttää.

  Heppapuolella kuitenkin näytän saaneen ruokintakokeesta vitosen, eläinlääkinnän numeroa en löytänyt, mutta muistan opettajan sanoneen aikanaan kun sen tulosta kyselin, että kaikki meni oikein, mutta yhden miinuksen hän sinne laittoi. Silmäongelmien kohdalla olin kirjoittanut, että puhdistaminen esim. keitetyllä vedellä (...), johon opettaja oli lisännyt että JÄÄHDYTETYLLÄ :D No en kai mä sitä tulikuumaa sinne olisi heittänytkään, mutta eipä tullut kaikki siinä koetta tehdessä mieleen.

  Irrotettiin ja lyötiin kenkä takaisin, ajettiin ravikärryillä (meikä pääsi vielä ajamaan vastuskärryillä ja sykemittarilla, joka oli yksi kivoimpia kokemuksia koulutuksen ajalta) sekä yksikkö- että parivaljakkoa, opeteltiin länki- ja luokkivaljastusta (en kyllä muista näitä kahta enää, koska ei ole tarvinnut käyttää), valmistettiin itse metallitöissä satulateline alusta asti ja mitä kaikkea me tehtiinkään. Ratsastamaan en päässyt muistaakseni kertaakaan, sillä kärsin siihen aikaan paikaltaan putoilevasta olkapäästä ja olin ainakin jossain kohtaa opetuksen aikana käsi kantositeessä. Sen vuoksi suoritin mm. ensimmäisen traktorinäytön suullisesti :D Eivät päästäneet ajamaan. Olkapääni operoitiin muistaakseni 2007. Ankkuroinnin jälkeen on kuulemma enää 5% mahdollisuus, että se lähtee taas paikaltaan.

  Hyppäsin vahingossa memory lanelle. Terkkuja silloisille opiskelukavereille! Tiedän, että ainakin pari seurailee tätä ;)

  Jokatapauksessa, selvittelyt on menossa, että mitä kaikkea joutuisin vielä tekemään saadakseni tämän valmiiksi (onko esim. tutkinnonosia vanhentunut tms.) ja toisaalta ehkä tämän laajentaminenkin saattaisi olla tarpeellista.

  Nyt hyppään autoon ja kruisailen HH:n luo, jotta jaksan illan vielä istua luennolla. :)

Vähän hommia...

  Tänään western-hommia, huomenna haastatteluhommia, perjantaina työllistymishommia, viikonloppuna taekwon-do ja vyökoehommia, maanantaina sairaalan toimenpidehommia, tiistaina neuropsykologisia hommia, keskiviikkona lapsen terkkarihommia jne.jne. Hommia riittää. Toisaalta hienoa eikä parane valittaa. Toisaalta välillä pikkuisen hirvittää. Varsinkin kun toisella muksulla pukkasi tautia päälle ja yöt on menneet viimepäivinä vähän niin ja näin.

  Taekwon-don vyökoe jää itseltäni tällä kertaa välistä (käyntikerrat eivät riittäneet vyökoelupaan), mutta menen tietenkin katsomaan ja tsemppaamaan muita (ja samalla vähän vakoilemaan mitä on ensi keväänä odotettavissa). Toisaalta harmittaa, että "putoan muiden samaan aikaan aloittaneiden kelkasta", mutta tiedossa se kuitenkin oli, että jossain kohtaa sairauden vuoksi niin käy. Neurologin vuosikäynnillä neuro kehui kovasti taekwon-doa myös kognition parantajana ja olen sen itsekin konkreettisesti huomannut! Vaikka tarvitsen useita (lue: miljoonia ;)) toistoja ja joudun pilkkomaan kaiken millinkokoisiin osioihin, niin huomaan kuinka jossain kohtaa homma alkaa kuitenkin tuottamaan tulosta. Yleensä sen jälkeen kun olen turhautunut, hermostunut, kettuuntunut ja valmis lyömään hanskat naulaan ;) Taekwon-do haastaa aivoja aivan mahtavalla tavalla ja kun ehdin, niin kehittelen joitain harjoituksia, joilla saan niitä aivotehtäviä tuotua mukaan myös ratsastukseen.

  Pyydän anteeksi sitä, että hetkellisesti blogi saattaa olla hieman hiljaisempi eikä mulla ole tänne päivittää kuin lähinnä omia kuulumisia. Tilanne kuitenkin elää jatkuvasti. Pysykää jollain lailla kuulolla! Sähköpostit löytää yhäkin perille, yhteystieto täällä. Tai laita viestillä puhelinnumeropyyntö.

Linkkejä postauksiin

vaikein-asiakasryhma
ranch-trail
jiihaa
itsensa-pahin-vihollinen
h-u-i-k-e-a
demo
tarinatuokio
jalustinnetin-haastis
motivaatio
energize-me
taikapolya

Kiitos

  Mietin useammankin hetken viitsinkö blogata tästä aiheesta. Sohaisenko taas muurahaispesään tai käynkö suoranaisesti ampiaispesän kimppuun? Tulin tulokseen, että koska tämä on minun blogini, niin voin kirjoittaa tänne ihan mistä huvittaa :)

  Joten tästä lähtee.

  Olin eilen vapaaehtoisesti auttamassa yhdessä taekwon-do -tapahtumassa. Olen asian laittanut ennenkin merkille ja tehnyt vertailua hevosalaan, mutta eilen se korostui entisestään. Tallielämästä mulla on ihan kohtuullinen kokemus kertynyt ja oikeastaan ainoa, mitä olen siellä ollessani kaivannut on "KIITOS". Mielestäni kiitosta jaetaan tallielämässä huomattavasti vähemmän kuin olisi suotavaa. On joitain persoonia, joihin tuo pieni sana on sisäisesti rakennettu, mutta yleisesti muistan saaneeni ja kuulleeni aivan liian vähän tuota motivoivaa ja kunnioittavaa sanaa.

  Kun taas taekwon-don parissa laitoin merkille alusta lähtien, että täällä kiitosta jaetaan usein ja jokaisen toimesta. Oikeasti, yksi hemmetin pieni sana, jonka sanomiseen menee sekunti aikaa, saa esimerkiksi juurikin tekemään kahtena päivänä vapaaehtoistyötä useamman tunnin per päivä. Ja hyvällä mielellä. Ehkä se on sitä, että taekwon-don periaatteeisiin kuuluu kohteliaisuus? Tai sitten kaikille on äiti lapsena opettanut, että pitää sanoa kiitos aina kun jotain saa?

  Tallilla muistan tehneeni satoja tunteja työtä, josta en koskaan saanut kiitosta. Kuitenkin tuo yksi pieni sana, saa tekemään samat hommat uudestaankin. Ilman sitä on jäljellä pelkkä velvollisuudentunto, joka loppuu jossain vaiheessa.


  Haluan haastaa jokaisen, joka tämän postauksen näkee, käyttämään enemmän KIITOSta! 

  Mitenkään osoittelematta ketään sormella, haluan herätellä miettimään kuinka tärkeä sana tuo on. Tiedän, että on ihmisiä, joille se ei merkitse mitään. Sitten on ihmisiä, jotka toimivat hyvin pitkälle sen voimalla *wave*. Ja kaikkea siltä väliltä. Kiitos kuuluu kuitenkin kohteliaisuuteen, ja siksi mun mielestä kaikkien pitäisi sitä pystyä käyttämään.

  Toivottavasti tästä ei tullut joulusaarna :)  Se ei ollut ainakaan tarkoitus.

Joulukuu!!

  Yksi vuoden mukavimpia kuukausia, jollei jopa paras! Valitettavasti en ole ehtinyt ideoida ja toteuttaa minkäänlaista joulukalenteria tänne blogiin. Vaikka on ollut tiedossa, että joulukuu tulee, niin se pääsi silti jotenkin yllättämään kaiken muun hässäkän lomassa. (Jos teillä on blogeissanne hyviä joulukalenterihaasteita niin vinkatkaa!)

  Nuorempi muksu jäi taas subjektiiviselle lomalle, joten suurin osa viikosta menee jälkikasvun ehdoilla. Ei toisaalta hullumpaa, että mutsi pysyy aktiivisena! Olen siihen kylkeen ehtinyt sopia koko ensi viikon täyteen tapaamisia eri suunnilla (kikkaillen päikkyajat ja muut hoitomahdollisuudet), joten ei tässä todellakaan ehdi laiskistumaan!

  Vaikka ensin luulin hankaloittavani omaa työllistymistilannettani, niin jotenkin tässä alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään, kuinka vapaa on tekemään ja valitsemaan omat polkunsa. Kun malttaa katsoa laajemmin ympärilleen, huomaa kuinka paljon mahdollisia vaihtoehtoja onkaan olemassa. Ja se tuntuu mukavalta! Vaikka väliaikaisesti stressitaso hypähti tappiinsa, niin kokoajan tuntuu helpommalta ja helpommalta olla itse vastuussa omista valinnoistaan. Uskon vahvasti, että asiat menevät juuri niinkuin on tarkoitettukin.

  Päällimmäisenä mielessä on eräs (ehkä vielä hieman) kaukaisempi haave, mutta toteutuessaan se olisi juuri se minun unelmani ;)

  Lasten joululahjatoiveita listatessani mietin myös omia toiveitani. Tänä vuonna en tarvitse muuta kuin brodeerattavia tallivaatteita (uudella tittelillä) ja mielellään uudet turvakengät. Vanhat ovat palvelleet mua uskollisesti 10 vuotta ja nyt nuo kolhiintuneet ja repsottavat jalkasuojat ovat ansaitsemassa loppusijoituspaikkansa roskalavalla. Joten jos joulupukki satut lukaisemaan tämän, niin pistäpä ylös muistikirjaasi ;)

  Ensi viikolla on myös yksi haastattelu kouluttautumista koskien. Olen hakenut kokemusasiantuntijakoulutukseen, koska haluaisin nimenomaan masennuksen osalta kokemusasiantuntijaksi. Myös MS-taudin osalta voisin lähteä, mutta toistaiseksi neuroliitto ei tarvitse enempää kokemusasiantuntijoita. Masennus on näistä kuitenkin se, joka on ykkössijalla. Ihan täysin siitä syystä, että masennus on vaarallisempi ja henkeä uhkaavampi kuin MS-tauti. Toivottavasti kelpuuttavat mut.

  Hyvää joulukuun alkua ja joulun odotusta!!