Ihmiskokeita

  Kiireinen viikko on taas taputeltu. Erityisen kiireisen siitä teki kahtena päivänä ollut (mielenterveystyön) kokemusasiantuntijakoulutus. Ehdin kuitenkin tallilla hevosten kanssa suorittaa pieniä asiakaspistokokeita eli suomeksi sanottuna ihmiskokeita. Erityisesti tuo Puskiksen suhtautuminen uusiin ihmisiin MINUN seurassani, on välillä saanut aikaan pieniä epäilyksen poikasia. Puskis kuitenkin hoiti pistoissa niinsanotusti homman kotiin, mutta tässä tutkimuksen faasissa ei tuotetta vielä lasketa markkinoille ;) Ihmiskokeet jatkuvat.

  Puskis on kyllä tsempannut ihan huimasti. Meillä ei vielä kertaakaan ole ollut niin rauhallista lenkkiä kuin tänään. Vaikka mulla oli Shiren ratsutuksen vuoksi kiire aikataulu Puskiksen kanssa, niin ehdittiin kuitenkin vetämään reipastempoinen ajolenkki pitkin tyhjiä metsäteitä. Reipas, mutta rauhallisessa mielentilassa.

  Ratsastaessa haluan Puskiksen pysyvän tällä hetkellä tietyllä tapaa "hitaana", joten ajolenkeillä vastaavasti haluan että se irroittelee. Nimittäin liikettään. En halua jumittaa sitä, joten liikkuminen pysyy sopivassa tasapainossa, kun antaa välillä hevosen venyttää kunnolla askeltaan (vaikka se tässä tapauksessa tarkoittaa myös rutkasti lisää tempoa).

  Shire kävi ensimmäistä kertaa ratsutuksessa. Ja maneesissa. Ja näki itsensä peileistä :D Melkein arvasinkin, ettei se saa mitään kohtausta. Hieman hämmentynyt hevonen alkuun, mutta ei tee asiasta sen suurempaa numeroa kuin tarvitsee. Täysin samat havainnot ratsuttaja teki kuin itsekin olin tehnyt. Erona vain se, että nyt näin vihdoinkin itse maasta shiren liikkuvan ratsastaja selässään.

   Olen vahvasti ulkopuolisen ratsuttajan kannalla! Itse olen aina ollut siinä tilanteessa, että ammattitaitoinen taustatuki on ollut kokoajan läsnä. Nyt sitä ei ole. Ja kieltämättä työskentelen kaikkein mieluiten valmiiden hevosten kanssa. Siksi jättäytyisin hyvin mielelläni ns. kakkoskuskin rooliin hoitamaan kotona tapahtuvan treenauksen, mutta isommat avaimet olisi jollain muulla kädessä. Ehkä jonain päivänä pystyn pakkaamaan hevosen autoon ja käymään sen kanssa yhdessä silmän alla (ja mulla on sitä varten muutama henkilö mielessä), mutta tällä hetkellä liian moni asia riippuu ja roikkuu. Omat voimavarat siinä samassa.

  Huomenna mä todellakin toivon jaksavani lähteä suokkipapparaiselle! En ole nähnyt sitä kahteen viikkoon, enkä myöskään siis saanut omaa fysioterapiaani suoritettua.

Ohjasajoklinikka

  Lauantaina 18.2. HH Professional Horse Training, KaRa ja TRS järjestivät Håkan Wahlmanin ohjasajoklinikan Tampereen Ratsastuskeskuksessa. Itselläni aikataulu oli hieman haasteellinen ja jouduin poistumaan kesken ohjasajodemon, mutta kokonaisuutena klinikasta sai todellakin rahoillensa vastinetta.

  Itse en ole koskaan seurannut Håckusta valmennuksien pidossa tai muutenkaan, mutta täytyy nyt rehellisesti tunnustaa, että jos valmennukset on klinikan mukaisia pedagogisesti, niin...

  Onneksi teoriaosuus käsitellen hevosen rakennetta ja liikkumista oli itselleni enemmänkin syventävää eli tietyiltä osin tuttua kauraa. joten mulla oli mahdollisuus seurata luentoa myöskin opetuksellisista näkökulmista. Ja se oli todella hyvin rakennettu! Kaikki pointsit sille! Sisältäen vähän kaikille kaikkea, mutta menemättä sekasotkuksi, joka ei anna kenellekään mitään. Oli ihan perussimppeliä tietoa vähemmän hevostelleille ja tarpeeksi hifistelyä enemmän kokemusta omaaville. Ei puuduttavaa yksinlätinää, vaan osallistavaa ja mukaanottavaa, olematta kuitenkaan painostavaa. Sopivassa määrin rento ilmapiiri, mutta kuitenkin luennoitsijajohtoinen.

  Ja yksi mikä erityisesti kiinnitti huomioni (ja joka on, anteeksi vain, monesti poissaolollaan loistava hevosihmistenkin keskuudessa) Håckus otti oman virheensä omiin nimiinsä ja myönsi sen reilusti. Ei syyllisen hakemista muualta, ei villaisella painamista, vaan rehellisesti: nyt tuli mun moka. Vastuu omista tekemisistä. Ei turhaa selittelyä. Tälle kumarran todella syvään. Me tehdään kaikki virheitä, mutta rohkein on se, joka uskaltaa sen myöntää.

  Håckus ei myöskään esiintynyt Ukko Ylijumalana, joka oli itselleni ehkä hieman yllätys, kun kyseessä kuitenkin on tämän tason tekijä. Varsinkin tuolla sairaanhoidon puolella olen tavannut enemmänkin virkaihmisiä, jotka ovat täysin ehdottomia omissa ajatuksissaan ja samaa olen kuullut hyvin monelta muultakin. Ja itselleni se on myös tulevaisuudessa vaaniva uhkatekijä. Olen vahva omissa mielipiteissäni, mutta yritän muistaa pitää oven auki myös muiden ajatuksille samasta asiasta. Lähden kuitenkin yhäkin liian helposti mukaan kuuntelemattomuuteen; jos koen, että mua ei kuunnella, ei mullakaan ole mitään halua kuunnella toista. Eikös ne sano että oppiminen on elämän mittainen matka? Ehkä mustakin tulee joskus vielä hyvä ihminen :)

  Nyt odotan innolla, että pääsen testailemaan opittua Puskikseen, Jättijakkiin, Kenraaliin ja Ruususeen.

I WILL be back!

 Nyt mun on pakko kirjoittaa tämä viesti. Olen todella otettu ja hieman jopa liikuttunut kaikista niistä kyselyistä, joita olen muutaman kuukauden aikana saanut. Koska pääsee? Missä pääsee? Mulla on jopa listaa ihmisistä, jotka haluavat päästä heppailemaan heti, kun mulla on mahdollisuus ottaa. Ja kiitos siitä! Se osoittaa, että te tarvitsette mua ja mun osaamista <3

  Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että en voi muuta kuin odottaa. Jos haluaa johonkin suuntaan osoittaa syyttävällä sormella, niin se kohdistuu kaupunkiin, joka näyttää samanaikaisesti sekä vihreää että punaista valoa. Ne on ihan toiset ihmiset, jotka työskentelee tälläkin hetkellä asian eteen, mutta itse henkilökohtaisesti en voi muuta kuin odottaa. Ja odotellessa työstää neljää hevosta palvelemaan paremmin juuri teidän tarpeita, ja samalla katsella toisella silmällä markkinoita, josko sieltä eteen hyppäisi kaksi-hevosta-yhdessä-paketissa -tapaus.

  Mutta lupaan sen, että jossain kohtaa mun osaaminen on taas teidän käytössä! En tiedä koska, mutta se tulee tapahtumaan!

  Odotellessa jos haluat ja sulla on paikka, niin tulen mielelläni jeesaamaan juuri sun heppailun kanssa, jos aikataulut saadaan sopimaan. Kysy rohkeasti! En pure, vaikka joskus siltä ehkä näytänkin :D

Ylpeä hevosesta ja itsestä

  Puskis. Tuo epäilevä ja luottamaton Puskis. Olin tänään siitä niin ylpeä ettei tosikaan! Antakaas kun kerron.

   Puskis on hevosista ollut alusta asti ihan omaa sarjaansa. Ei mennä sen historiaan sen enempää, mutta kyseessä on "traumatisoitunut" hevonen. Se on alusta asti suhtautunut muhun kovin epäillen ja olen joka kerta sen kanssa toimiessani joutunut viemään sen pois omalta mukavuusalueeltaan. Se on hyvin leimautunut laumaansa ja omistajaansa.

   Ratsastuksessa ollaan haettu rauhallisuutta ja se on toistaiseksi ihan tarpeeksi suuri tavoite Puskikselle. Ajaessa on menty vähän miten on sattunut päivän fiilis menemään, mutta silloinkin Puskis on ollut hieman levoton ja huolestunut.

  Naapurilehmien kanssa on ollut kaksi kohtaamista; molemmat erät päättyneet lehmille 2 - 0 Puskiksen saadessa paniikin ja poistuessa liukkaasti paikalta. Se on elänyt pitkään lehmien naapurissa ja kohdannut niitä. Omistajan kanssa ei ongelmaa - mun kanssa iskee pakoreaktio päälle. Toinen hälytysnappulan laukeaminen oli totaalinen, jolloin päätin että tämä asia ratkaistaan kaikkien -eritoten itseni - turvallisuuden vuoksi NYT! Nimittäin kun Puskis oli paniikissa keulinut taivasta kohti norsujarru (hätäjarru, hevosen niskalukko) päällä 50 metriä tietä pitkin lehmiä pakoon meikäläisen pystymättä päästämään milliäkään ohjasta tai olisin löytänyt meidän Kuopion Shelliltä alle minuutissa, tuli oma sietokykyni vastaan.

  Me lähdettiin lehmälaitumen viereen seisomaan niin kauaksi aikaa, ettei Puskikselle tule enää mieleenkään paeta noita hirmuisia nupopäitä. Sen on nyt opittava luottamaan siihen, että MINÄ olen yhtä suuri tukipylväs sille kuin muu lauma ja omistaja. Lehmät ei syö sitä myöskään minun läsnäollessani.

  Tunnin päästä oltiin tässä tilanteessa:

  Sitten hypätään tähän päivään. Ajokamppeet päälle ja lenkille. Puskis oli suurimman osan lenkistä hyvin rauhallinen. Se jopa välillä suorastaan löntysteli eteenpäin eikä aikaisemmasta rauhattomuudesta ollut tietoakaan. Lopullinen koetinkivi tuli lehmälaitumelta. Ammukersoja kiinnosti suunnattomasti mitä me taas siinä tiellä seilataan, joten näin kun lauma pomppivia lehmiä lähti kohti Puskista. No mitä teki Puskis...? Tähän vois laittaa arvauskilpailun pystyyn :) Mutta ei jaksa. Kerron suoraan. Aistin pollen olemuksesta, että se aavistuksen huolestui kun lauma lähti tulemaan, joten pysäytin hevosen ja annoin sen seurata lauman tuloa. Saivat katsella taas toisiaan hetken lankojen yli ja jatkettiin matkaa. Pari lehmää innostui juoksemaan meidän perään ja huomasin taas pienimuotoisen huolestumisen. Pysähdys, katsominen. Hyppäsin kärryiltä antamaan pari namiakin, koska hevosella ei ollut aikomustakaan paeta paikalta. Sitten jatkettiin löntystellen kotiin.

  Voi juma mä olin ylpeä Puskiksesta <3 Tämä oli ensimmäinen kerta kun se uskalsi luottaa mun läsnäolooni. Ja vitsit se tuntui hienolta. Ei pelkästään hevonen ollut hypännyt askeleen eteenpäin, myös minä olin onnistunut sen tekemään.

  Mä en vielä tiedä onko Puskis lintu vai kala, vai kenties maaorava, enkä tiedä mikä sen rooli tulee olemaan tässä kaikessa. Aika näyttää. Se on kuitenkin jollain tapaa kiinnostava, vaikka onkin ehkä enemmän menetetty tapaus kuin tulevaisuuden toivo. Toisaalta se on JO 12-vuotias (vanha koira ei opi uusia temppuja?), toisaalta VASTA 12-vuotias ajatellen erityisasiakkaita. Se on nätti ja sosiaalinen. Jos noita kohta ominaisuutta ei olisi, olisi tuomiokin armottomampi ;)

Jättiläismäinen laukka!

  En mä oikeastaan ajatellutkaan, että isolla hevosella olisi kovinkin pieni laukka, mutta silti Jättiläinen yllätti. (Postaus tulee jälkijunassa, mutta muistin tämän vasta nyt)

  Pääsin tuossa jokin aika sitten kokeilemaan Shiren kanssa laukkaa noin niinkuin ratsastusmielessä - ei siis pelkästään maastomopoilun yhteydessä, vaan ihan oikein ajatuksena vähän työstääkin sitä laukkaa. Pohjan kunnon takia en pystynyt tekemään pitkiä pätkiä (en nimittäin halunnut kaatua sen kanssa toistamiseen), mutta pääsinpähän nostamaan ja jatkamaan noin suurin piirtein pitkän sivun verran.

  No huh! Sitä laukka-askeleen pituutta ja varsinkin kestoa! Liitovaihe kestää niin kauan, että sen aikana ehtisi varata vaikka terveyskeskukseen ajan. Ja liitovaiheesta laskeutuessaan ehtii näpyttelemään jonkun kaverin numeron ja kyselemään kuulumiset ennen uuden liitovaiheen alkua.

  Oli hiukkapikkasen hankalaa päästä rytmiin mukaan, kun askel ei tunnu alkavan koskaan eikä päättyvän koskaan :D Tälläkään hepalla ei ole mikään kauhean lennokas askel, vaan voisin kuvitella että ainakin tällä hetkellä, ratsu-uransa alussa olevalla, sillä on shireksi jopa kohtuullisen pienet liikkeet (vaikea verrata kun ei ole perstuntumaa eikä edes näkökokemusta aikaisemmin, joten mutulla mennään. En kuitenkaan usko shirejen olevan mitään varsinaisia liitokavioita muutenkaan!)

  Jättijakin aikaisempi laukkatyöskentely on ollut juurikin sitä puskamopoilua, joten nöösi oli aluksi hieman kuutamolla siitä mitä tässä nyt tehdään. Se nosti laukan ihan hyvin, mutta sen jälkeen jäi kyselemään että "mitäs nyt sitten pitäisi tehdä?".  Parin noston jälkeen hieman raipalla avitettuna se hoksasi, että noston jälkeen laukka siis jatkuu - ihan niinkuin maastossakin. Tosin siihen noin pitkän sivun pituuteen ei montaa shiren laukka-askelta mahtunut :D

  Nyt sileän työskentelyssä tajusin senkin, että sehän muuten on aikaisemmin maastossa nostanut aina vasemman laukan. Sopivasti on näköjään ollut kurvit niin, että olen pyytänytkin aina vasemman. Jätti nimittäin ei nostanut ollenkaan oikeaa laukkaa. Se tekee sen irrallaan juoksutuksessa ongelmitta, mutta nyt ratsastajan kanssa ei oikea laukka noussut ollenkaan. Pohjan ollessa haastava, en uskaltanut ns. pakottaa sitä väkisin nostamaan oikeaa laukkaa kääntämällä nostossa hyvin jyrkästi oikealle, koska - toistan jälleen kerran - en halunnut mennä sen kanssa uudelleen nurin. Osansa teki varmasti rungoton satulakin, koska en saa sen kanssa jalalla otetta hevosesta ja Jätti pääsi vähän karkaamaan vasemmalle, jolloin seurauskin oli vasen laukka. En kuitenkaan halunnut jäädä nostoa näissä olosuhteissa hinkkaamaan, vaan siirretään sen harjoittelu parempiin olosuhteisiin.

  Totesin omistajalle myöhemmin, ettei Jätti nosta oikeaa laukkaa enkä olosuhteiden vuoksi halunnut sitä kaataa. Omistaja totesi siihen vain, että "täytyy sitten lähteä kaatamaan se hallitusti maneesiolosuhteisiin". Juurikin näin!! Tykkään, kun ihmiseltä löytyy huumorintajua. Omanikin on sen verran epämääräinen; välillä musta, välillä kreisi, välillä kiero, ja useimmiten täysin toisten ymmärtämätöntä ;)

                        PS. Kuvissa vanha heppakaveri tuuppaa Jakkihärkää.

  Postauksen pointti oli siis se, että jessus se laukka-askel on iso! Kannattaa varata vaikka Iltalehti mukaan laukkatyöskentelyyn, niin ehtii hyvin lukaista sen siinä laukka-askelten liitovaiheen aikana. Tämä oli ensimmäinen vinkki Shirejen niksinurkkaan! Varsinkin kun kuskikin on hieman keskittymisvaikeuksinen, niin järkihän siinä lähtee odotellessa jos ei ole mitään tekemistä :O

Rungoton satula

  Kaikkea kannattaa aina (itse) kokeilla, jotta tietää kuinka ne käyttäytyy äksonissä. Mulla ei ennestään ollut kokemuksia rungottomasta satulasta. Olen aina luottanut perinteisiin runkosatuloihin ja luotan vastedeskin. Omien tieteellisten kokeilujen pohjalta en tule ikipäivänä nostamaan vammaisratsastajaa rungottomaan satulaan. Piste.

  Ja nyt täytyy ehdottomasti perustella miksi. Ensinnäkin jopa minä itse tulen helkkarin kipeäksi tietyntyyppisessä rungottomassa satulassa. Alle 10 minuuttia ja mun lonkat huutaa niin lujaa, että pakko tulla alas selästä. Minkäänlaisista jäykkyystiloista tai spastisuudesta lonkan seudulla kärsivä ratsastaja ei takuuvarmasti pysty istumaan sekuntiakaan satulassa, jossa jalka ei pääse koukistumaan polvitukien yli (vrt. rungollinen koulusatula. Mun on paha istua sellaisessakin). Onneksi tämä ei sulje pois vasta kuin tietyntyyppiset satulat.

  Omien kokemusten mukaan rungoton vääntää istumaan epämääräiseen etukenoon, jota yrittää jatkuvasti kompensoida nojaamalla taaksepäin, jolloin selkä menee notkolle. Ei hyvä. Rungottomien mainospuheissa väitetään, että se nimenomaan ohjaa istumaan oikein. Nyt mä pyydän, että tuokaa mulle näytille rungoton satula, jossa on mahdollista istua oikein. Uskon vasta kun näen-

  Mun kokemuksella myös pohkeen saanti lähelle hevosta on mahdotonta. Hevosen kyljen ja oman alapohkeen väliin jää tyhjää (johtuen satulansiivestä?). Musta tuntuu joka kerta, että joudun alakautta kieppaamaan pohjetta, jos haluan osua sillä hevosen kylkeen.

   Lännensatulamainen rungoton on selvästi mukavampi vaihtoehto itselleni (ei pakota jalkoja liian taakse) ja semmoinen voisi mennä esimerkiksi maastoilukäytössä, mutta seuraava asia sulkee sen pois turvallisuusnäkökohdista - ja tämä koskee kaikkia rungottomia, mikä on ensisijainen syy siihen, miksen koskaan tule päästämään erityisratsastajaa rungottomalla selkään:

   Vaikka satulavyön vetäisit niin tiukalle kuin sen ikinä saa (uskokaa, mulla on aika paljon voimaa kiskoa sitä), niin se ei estä satulaa pyörähtämästä kyljelle. Jonkun rungottoman mainospuheessa näin, että rungoton on hyvä tynnyrimäisellä, lihavalla hevoselle, mutta ei ei ei ei!! Sieltä se pyörähtää vielä helpommin!! Ehkä hyvin kevyen, tasaisesti paikallaan istuvan asiakkaan kanssa rungotonkin kävisi, mutta ei missään nimessä painavamman, selässä epämääräisesti liikahtelevan asiakkaan kanssa.

  Jopa itseäni ajatellen nimenomaan vammaisratsastajan näkökulmasta, niin vammaisratsastuksen ohjaaja minussa kieltää jatkossa Heidiä menemästä selkään rungottoman satulan kanssa. Eikä se sama vammaisratsastuksen ohjaaja päästä muitakaan vammaisratsastajia rungottomaan oman silmänsä alla. Enkä voi suositella sitä tavisratsastajillekaan, mutta omalla vastuullaan kukin tekee mitä tykkää.

   Suututin tällä tekstillä varmasti useammankin rungottoman nimeen vannovan, mutta mulle turvallisuus on ykkösasia. Ja tästä näkökulmasta, omien kokemusten perusteella, olen tämän tekstin kirjoittanut. Olen yhä avoin vastaanottamaan faktaa rungottomasta satulasta, joka kumoaa kaiken ylläkirjoittamani, mutta siihen asti minulta tulee ehdoton ei rungottomassa satulassa ratsastamiselle.

  Ps. En voi tähän postaukseen liittää kuvia rungottomista satuloista, mutta googlen kuvahaku näyttää millaisista satuloista on kysymys.

 

Yhteys hevoseen

  Olen viime viikkoina päässyt tutustumaan uusien hevosystävien sielunelämään ja löytänyt sieltä monia mielenkiintoisia asioita. Yhteyden rakentaminen hevosen kanssa on ehkä palkitsevinta, mitä hevosten kanssa toimiminen saa aikaan. Näiden kanssa se on vielä kesken, mutta hyvässä vauhdissa.

  Niinkuin kerroin, olen tällä hetkellä kouluttautumassa kokemusasiantuntijaksi ja haluan ehdottomasti tuoda hevoset mukanani siihen(kin) toimintaan. Mun tulevissa luennoissa ja esityksissä tulee hevoset näkymään vahvasti ja yhtenä parhaimmista esimerkeistä tulen ottamaan siihen Harmoniatallin Kaisan mukaan. Todella valitettavaa, ettei siitä ole videotodistetta olemassa - jos olisi, kuuluisi tuo video mukaan jokaiseen esitykseeni. Onneksi kuitenkin voin yrittää sitä sanoittaa ja tarinoittaa, vaikka se ei olekaan yhtä vahva "näyttö" asiasta kuin omin silmin nähtynä.

  Tuo tapahtuma liittyi tähän aikaisempaan postaukseen. Tekstissä en muuten tainnut mainita, että kyseessä oli juurikin Kaisa. Ja tämä on se konkreettinen asia, jonka haluan välittää eteenpäin kokemusasiantuntijana. Tuo hevosen (tässä tapauksessa Kaisan) ilmiömäinen kyky lukea ihmistä ja tulla mukaan tapahtumaan, on aivan uskomatonta. Pidempään blogia seuranneet saattavat muistaa joitain tilanteita, joissa sanaakaan sanomatta tai niitä suuremmin ilmaisematta Kaisa on lukenut mua kuin avointa kirjaa ja tehnyt omia ratkaisuja sen mukaan. Kaisa on niin vahva persoona (laumanjohtaja), että se uskaltaa lähteä tekemään niitä.

  Toisin kuin esimerkiksi Sini, toinen hyvin rakas hevonen mulle. Sini tarvitsee jatkuvaa johtamista. Sen on helpointa olla, kun joku muu tekee sen puolesta päätökset. Sinin kanssa ehdittiin kahden vuoden aikana rakentaa hyvä ja toimiva suhde, joka oli välillä liiankin vahva. Jouduin useaan otteeseen asiakkaan kanssa tilanteeseen, jossa Sini luki asiakkaan ohi minusta, mitä milloinkin sen halutaan tekevän. Mun oli yritettävä kaikin tavoin pysyä taustalla, mutta mukana kuitenkin. Toisaalta siinä sai vähän buustattua kehonkielellisesti hyvin vajavaisesti toimivaa asiakasta, kun vähän tilanteen ohi avitin asiakkaan tietämättä. Mutta sekään ei toimi kuin sen aikaa, että se vahvistaa uskoa omiin kykyihin. Jossain kohtaa täytyy alkaa tekemään itse.

  Tällä hetkellä mulla on käsissä hevonen, joka tarvitsee johtajan, mutta joka ei pysty vielä luottamaan siihen, että se voin olla minä. Se on hurjan mielenkiintoista seurata ja toisaalta odottaa, kuinka kauan aikaa se ottaa. Sillä on jo oma laumansa ja oma johtajansa, mutta nyt sen täytyisi pystyä vastaanottamaan myös minut siihen toisen johtajan rinnalle. Tällä hetkellä jos hevoselle tulee ongelma, se ei osaa eikä pysty sitä ratkaisemaan vaan panikoi. Ja siinä kohtaa meikäläinen on sille ihan ilmaa. Mutta me on päästy jo eteenpäin ja työstetään sitä jatkuvasti.

Läheltä piti

  Meillä oli Puskiksen kanssa mukava maastoreissu maanantaina. Pääsin ensimmäisen kerran ottamaan jopa laukkaa sen kanssa parilla sopivalla suoralla peltopätkällä. Olen yhäkin sitä mieltä, että tässä on ihan kehityskelpoinen puskaratsu, mutta työtä se vaatii. Paljon. Se on ihan peruskiltti; ei pukittele, hypi pystyyn tai muuten kekkuloi älyttömiä. Menee rohkeasti puskan kuin puskan läpi. Tai yli. Tai ali. Mistä nyt ikinä tarvitseekaan. Mutta ei se mitään ratsastuksesta tajua. Kulkee kaikki askellajit, mutta siinä se.

  Maastoillessa haluan aina selvittää ratsun reagoinnin yllättäviin asioihin. Joskus niitä tulee reissulla eteen, toisinaan ei. Tällä kertaa tuli muutama pikku juttu, jotka vähän avasivat itselleni Puskiksen reagointia. Ensimmäinen oli metsään pakenevat jättirusakot (ne oli isoja - oikeasti! Metsästäjän unelma). Me molemmat nähtiin (ja kuultiin!) puiden läpi jonkin liikkuvan rivakasti tieltä metsään päin. Puskis pysähtyi katsomaan. Koska mitään ei tullut vastaan jatkettiin eteenpäin. Samalla nähtiin muutaman pomppivan rusakon takapuolen häviävän metsään. Okei, hyvä, se ei häipynyt paikalta. Yksi piste Puskikselle.

  Toinen tuli koirankävelyttäjän yllätyshyökkäyksenä kulman takaa. Mentiin juuri reipasta ravipätkää ja Puskis pelästyi yhtä paljon koiranulkoiluttajaa, kuin se meitä. Se löi jarrut pohjaan ja pysähtyi kuin seinään. Oli todella lähellä, ettei meikä jatkanut matkaa eteenpäin. Nuo noin äkkinäiset rytminmuutokset ei todellakaan ole mulle (erityisratsastajana) hyviä. Keho ei ehdi kunnolla mukaan ja nytkin keräilin itseni kaulalta. JOS Puskis olisi kääntynyt ympäri ja paennut paikalta, tai pysähtyessään loikannut sivulle, olisin jälleen kerran tutkinut maaperän koostumusta. Joten tästä reaktiosta mun täytyy taas antaa Puskikselle yksi piste. Saa pysähtyä katsomaan, mutta paikalta ei paeta. Eikä loikita sivusuunnassa. Olin juuri kyseisen pitkän pätkän alussa pohtinut pitäisikö laukata tämä suora, mutta jostain syystä jäin kuitenkin ravaamaan (vaikka normaalisti valitsen aina mielummin maastossakin laukan kuin ravin). Taisin jotenkin alitajuisesti haistaa, että jos nyt laukataan, niin alas tullaan taas kohta ;)  Laukassa on jo sen verran voimaa ja vauhtia takana, että äkkipysähdys laukasta olisi aivan varmasti suistanut mut selästä. Jos vertaan suokkipappa HH:seen, niin Puskis on paljon ketterämpi ja nopeammin reagoiva. Pysähdys oli niin paljon nopeampi ja voimallisempi, että HH:n kanssa sama tilanne ei olisi saanut aikaan yhtä pahaa horjahdusta itselleni. Tarkoittaa käytännössä omalta kannaltani sitä, että mun kannattaa huomioida nämä yllätysmomentit Puskiksen kanssa niin, että laukkapätkät on turvallisinta ottaa esimerkiksi noilla pelloilla tai muuten vastaavassa, hieman aukeammalla alueella, missä yllärit on nähtävissä etukäteen.

   Yhdessä pihassa poltettiin jotain. Puskis katsoi palavaa kasaa ja sitten jatkettiin matkaa. 1 piste.

   Kulman takaa tuli sauvakävelijöitä. Puskis kertoi jo etukäteen, että jotain on tulossa. 1 piste.

   Pieni väistöliike a.k.a. sivuloikka rumpuputken kohdalla. Miinus yksi! Ehkä ratsu oli vielä hieman jännittynyt koiranulkoiluttajasta. Jokatapauksessa, ei näin heppanen. Annetaan kuitenkin vielä tuo yksi miinuspiste anteeksi, koska muuten saldo on plussan puolella selkeästi.

  Mä olen vielä pollelle uusi ihminen, eikä sitä ole juurikaan muut käsitelleet kuin äiskä. Saati vieneet yksin lenkille! Olin ensimmäinen, joka vei sen pois omasta turvaympäristöstään ilman laumatovereita tai äiskää, ja Puskis on luonnostaan taipuvainen huolestumaan. Se tarvitsee vahvan johtajan. Vielä se ei uskalla luottaa siihen, että mulla on homma hanskassa.

  Aina uusiin maastoihin tutustuessa tulee jossain kohtaa eksyttyä reitiltä. Niin ilmeisesti tälläkin kertaa... Ensi kerralla uikkarit ja aurinkolasit mukaan!

Sunnuntain hörinät

  On yksi asia MS-taudissa, jonka kanssa tulen varmaan kamppailemaan loppuelämäni. Voimavarojen ja pystymisen rajallisuus. Se on ihan ookoo silloin, kun on kysymyksessä asia, jota ei ole niin kiinnostusta hoitaa. On helppo sanoa ei. Mutta kun on asioita, joita haluaisit tehdä eikä niihin riitä voimavarat. Se on vaikea hyväksyä! Haluaisin olla jatkuvasti menemässä ja tekemässä. Toisaalta hyvä asia on, että MS on laittanut himmaamaan tahtia, mutta toisaalta taas se rajoittaa liikaakin.

  Suokkipapalle jää liian vähän aikaa. Varsinkin nyt, kun kokemusasiantuntijakoulutuskin alkaa ja vie taas yhden päivän lisää. Ratsuja roikkuu ilmassa, kun ei yksinkertaisesti ehdi eikä jaksa. Ihanaa kuitenkin, kun ratsastusmahdollisuuksia tarjotaan! Arvostan niitä suunnattomasti ja toivonkin ettette lakkaa niitä tarjoamasta, vaikka aika ja voimavarat ovatkin tällä hetkellä rajalliset.

  Kuluneella viikolla jouduin ensimmäistä kertaa hyvin selvän tilanteen eteen, jossa kahtiajako tavisten ja vammaisten välillä näkyi raa´asti. Ja henkisesti raskaaksi tilanteen teki se, että tajusin kuuluvani itse niihin vammaisiin. Psyykkinen sopeutuminen sairauteen on siis rajusti kesken. Fyysisesti olen enemmän tilannetta jo hyväksynyt.

  Asiasta rasiaan: ohjasajoklinikka täyttyy hurjaa vauhtia, joten kannattaa ilmoittautua äkkiä, jos mukaan haluaa. Omalta osaltani asia on onneksi jo hoidossa.

http://www.tampereenratsastusseura.fi/?x254956=331452


  Viime viikkoina on ponien kanssa harjoiteltu juoksutusta (vapaana). Molemmat tekevät jo todella hyvin käynti-ravi-seis -siirtymiset (missä tahansa järjestyksessä). Nopeallakin tahdilla. Ruusunen on näissä aavistuksen taitavampi ja terävämpi kuin Kenraali. Laukka saa molemmat vielä irroittelemaan, mutta pukkeja ja pomppuja lukuunottamatta laukkakin sujuu suht kivasti.

  Kenraalin kanssa on alettu harjoittelemaan myös pulkkailua. Tai ahkioilua. Tai ohjaspulkkailua, kuten muu jengi sanoo. Ruusunen taas vasta tutustuu kyseiseen lajiin. Mutta tekee sen perusteellisesti!

    Puskiksen kanssa saatiin viimeksi hyvä pätkä suht rauhallista, lievästi sisäänpäin asettunutta ja sisälle kaatumatonta ravia. Ymmärrän kyllä hevosen hämmennystä, kun ensin on koko ikä opetettu juoksemaan pää ylhäällä täysiä, ja nyt joku haluaakin hidasta, rauhallista menoa ja päänkin pois sieltä korkeuksista. Annoin sille myös kovempaa haastetta oman tasapainon hakemisen kanssa, ja vaikka se oli haparoivaa, niin Puskis kuitenkin yritti. Se todellakin yritti. Ja se tekee Puskiksesta päivä päivältä mukavamman pollen.

  Nuo ylläolevat kuvat eivät ole tilannetta parhaiten kuvaavia, mutta ne olivat ainoat vähän edes sinnepäin, jotka koneelta löysin. Oikeanpuoleisesta kuvasta suorastaan hyppää silmille hevosen tasapainottomuus ja epätahtisuus, jota se monesti yrittää korjata rikkomalla laukkaan tai köyräisemällä (kuvassa se on juuri lähtemässä köyräisemään).

   Shiren kanssa on kokeiltu kuolaimia suuhun ja tutustuttu niihin. Liikutukset on olleet sään armoilla, nimittäin Jätiltä puuttuu tilsakumit ja viime päivinä se on kerännyt komeita korkkareita jalkoihinsa... Käsi muuten ylös kaikki, jotka ottavat shirejä kengitettäväksi!! On osoittautunut hieman haasteelliseksi asiaksi :D

  Kokeilin viimeksi Jätille ensimmäistä kertaa ratsastusvyötä ja huomasin sen kanssa erittäin yllättävän asian!! Pääsen jalkautumaan sen kanssa ilman rakennustelinettä :O Tämä helpotti ratsastelua selvästi, koska nyt pääsen edes selästä alas ilman apuvälineitä. Ennen se tarkoitti joko putoamista tai tallin pihaan telineelle, jos halusi jostain syystä alas kesken lenkin.

  Nyt pystyin hetken ratsastamaan pyörössä käyntiä ja pikkupätkiä ravia (kokeiltiin ensimmäistä kertaa hyvin loivaa avotaivutusta ja shirehän otti sen heti haltuunsa! Ei se ymmärtänyt mitä siinä oikein tehtiin, mutta tekipä kuitenkin), ja sitten loikkasin selästä alas, hakkasin tilsat irti ja lähdin tielle kävelemään. Tiellä ei ollut lunta juuri nimeksikään, joten tilsojakaan ei tullut.

   Tämä on melkoinen naapurikyttäyksen kehto, sillä mitään ei pysty tekemään niin, ettei joku olisi stalkkaamassa! Ainakin rivi tälläisiä valvontakameroita ilmestyy huudeille heti, kun jokin liikahtaa.

   Mukavaa sunnuntaita!

Tre goes Western -kuvia

 Näiden kanssa on kestänyt, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Laitan tähän muutamia omia suosikkejani.

Hamppu

  Hevosten kanssa touhutessa on tärkeää päivittää tietoa, jota tulee kokoajan lisää. Itsellenihän tuli 6 vuoden tauko tuohon väliin, joten olen jo useampaan otteeseen kohdannut asioita, jotka ovat muuttuneet siitä kuin itse olen ne oppinut tai tehnyt.

  Yksi hurjasti laajentunut osa-alue on hevosten kuivikkeet! Oman aktiivisen tallintekoni aikana oli vaihtoehtona puru (joko kutteri, sahajauho tai jokin niiden epämääräinen sekoitus - mitä nyt kulloinkin oli saatavilla), turve ja olki. Niillä mentiin.

  Olen pistänyt merkille, että tänä päivänä on olkipellettiä, pellavakuiviketta ja mitä kaikkea. En ole kuitenkaan jaksanut niihin perehtyä. Parempi mennä sitä mukaa kuin tulee vastaan.

  Nyt tuli ensimmäisenä vastaan hamppu. Olen näiden muutamien viikkojen aikana alkanut pikkuhiljaa tykästymään siihen. Kuivikkeita arvioin nimenomaan niiden käyttömukavuuden kannalta - asiakkaita ajatellen! En ota tässä(kään) postauksessa kantaa eri kuivikkeiden vaikutuksista hevoselle tai ympäristölle, pohdin vain erityisasiakkaiden kannalta.

  Hamppu näyttää sopivan sekä talliin että pihattoon. Mainoksen mukaan hamppu ei jäädy (en ole itse päässyt vielä kunnon pakkasolosuhteissa testaamaan, joten toistaiseksi luotettava myyjän mainokseen), ei pölise tai sotke. Se on myös vaalea, joten on esteettisempi kuin turve.

  Omien vammaisten jalkojeni mielestä puru ja hamppu eroavat toisistaan. Puru "rullautuu" helpommin jalan alta pois, joten hampulle pisteet pitävyydestä. Turpeeseen en osaa verrata. Kaikista isoin punaiset henkselit päälle -status on oljella. Jopa mulle suht lievin fyysisin rajoittein on olki ehdottomasti huonoin vaihtoehto. Oljessa on hankalin kulkea (jopa ohuena kerroksena) eikä se siksi sovellu alkuunkaan liikuntarajoitteisille. Toisaalta jos on kykyä nostella jalkojaan, voi oljessa tarpominen olla jopa fysioterapeuttista, mutta mielestäni aivan liian riskialtis hevosten läsnäollessa.

  Itselläni on lukuisia läheltä piti -tilanteita oljen kanssa takana. Kun viesti aivoista ei välity normaalilla tavalla jalkoihin, se jalka ei välttämättä nousekaan kuten olin ajatellut. Myöskin jos unohdan keskittyä jalan nostoon jokaisella askeleella, kompastun samantien. Asiakkaille täytyy kuitenkin tarjota mahdollisuus myös karsinatyöskentelyyn, joten tästä näkökulmasta tulen itse aina dissaamaan olkea. Ja vaikka lupasin olla puuttumatta muihin seikkoihin, niin on se myös p*skamaisin siivota ;)

  Nyt on kuitenkin ollut mahtava huomata, että hamppu todella näyttää toimivan myös pihaton makuuosan pohjana.

  Jos tällä hetkellä rankkaan nämä kuivikkeet järjestykseen, se näyttää tältä:


 1. Hamppu
 2. Turve
 3. Puru
 Hylätty: Olki


  Toistaiseksi asiakaskokemus hampun kanssa jää vain itseni varaan, mutta kunhan saan siitä lisää käyttäjätietoa, niin päivitän mikäli tilanne sitä vaatii. Myös muihin uudempiin kuivikkeihin törmätessäni lupaan tehdä tieteellisiä tutkimuksia ;)

Mustelmia

  Jaa että selvisin mustelmitta?!? Hurjimman näköinen on toisen jalan sisäreidessä. Koko sisäreisi on mustankirjava. Luulen, että osui siinä kaatuessa satulan nuppiin (rungoton länkkämäinen satula sillä kertaa selässä). Pohkeesta löytyy seuraavaksi kunnioitettavin:

  Näiden lisäksi molemmat polvet ovat mustana, toisessa käsivarressa ja arsessa on mustelmat. Oikea käsivarsi ei tietääkseni ole mustelmilla, mutta hemmetin kipeä kuitenkin. Olen pikkuhiljaa alkanut vahvistamaan murtunutta rannetta etunojapunnerruksilla, mutta tällä hetkellä juuri tuo kipeä käsivarsi huutaa Ave Mariaa isolla volyymillä ja estää ranteen kuntouttamisen punnertaen. Yhäkään ranne ei muuten kestä kuin naisten punnerruksia ja ranne suorana ts. nyrkki maassa.

  Tänään pääsen kuitenkin pitkästä aikaa taekwon-do -treeneihin, ja aion mennä siitäkin huolimatta, että eräät paikat kropassa huutaa nou-nouta.